Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK


Kuva we♥it-sivustolta.

Nimi: Vizyra "Wiz" Saherine

Mutanttinimi: Vampire

Ikä: 12

Sukupuoli: Tyttö

Mutaatio: Vizyran selästä kasvaa lepakon siivet, joita hän ei pysty piilottamaan muuten kuin vaatteilla. Jos Vizyran tunteet alkavat kiehua, kuten jos hän on esimerkiksi vihainen, hänen siipensä kasvavatsuuremmiksi kuin koskaan. Siivillä on toki mahdollista lentää, tai ainakin liihotella hieman, sillä siivet ovat pienet, eikä Vizyra kunnolla hallitse kykyään. Hänellä on myös normaalia pidemmät ja terävämmät kulmahampaat, jotka ovat yksi syy "Vampire" nimitykseen. Kykynsä vuoksi Vizyran hiukset ovat värjäytyneet räikeän punaisiksi.

Ulkonäkö: Kuten sanottu, Vizyran selässä on aina lepakon siivet, jotka hän kuitenkin yrittää piilottaa vaatteilla liikkuessaan ihmisten ilmoilla. Mutaation vuoksi hänen hiuksensa ovat kirkuvan punaiset. Hiuksiaan hän pitää auki suurin piirtein aina. Hänen kulmahampaansa ovat normaalia pidemmät ja terävämmät. Vizyran kynnetkin ovat mainittavan pitkät. Hänen ihonsa on kalpea, joka vain korostaa vaikutelmaa vampyyristä, mutta ei hän silti verta ime. Vizyra ei niinkään kininitä huomiota vaatteisiinsa, mutta käyttää useimmiten mustia vaatteita, jos vain voi. Hänen lempivaatteisiinsa kuuluu tiukat mustat farkut ja musta nahkatakki.

Menneisyys: Vizyran isästä hänelä ei ole tietoa ja hänen äitinsä kuoli tytön ollessa neljävuotias. Vizyra joutui orpokotiin, jotä hän inhosi täydestä sydämestään. Täytettyään kuusi Vizyra karkasi orpokodista ja on sen jälkeen elänyt kadulla. Pian tapahtumien jälkeen Vizyra huomasi kykynsä, aluksi pienen pieninä nahkasiipinä, punaisina raitoina hiuksissa ja kasvavina kulmahampaina, mutta silloin ihmiset eivät vielä pelästyneet häntä, vaan säälivät pientä tyttöä ja saattoivat jopa antaa tälle yösijan yöksi tai pariksi. Mutta kun Vizyra täytti kahdeksan hänen muodonmuutoksensa oli tullut päätökseensä, ja hän sai huomata omistavansa lepakon siivet, räikeän punaiset hiukset sekä ylipitkät kulmahampaat. Ihmiset kavahtivat häntä ja eritoten tytön siipiä. Vizyra pakeni toiseen kaupunginosaan, jossa alkoi pian liikkua huhuja kujilla kuljeskelevasta vampyyristä. Vizyra onnistui varastamaan itselleen vaatteita, joilla peittää siipensä. Ruokaa hän sai näpistelemällä ja tonkimalla roskiksia.

Perhe: Vizyra ei tiedä mitään isästään, mutta äidistään hänellä on muistona kyyneleen muotoinen kaulakoru. Hän ei sure äitiään, mutta saattaa välillä ajatella, millaista olisi, jos molemmat vanhemmat olisivat yhä elossa ja hyväksyisivät hänen "erikoisuutensa". Vizyralla on kova hinku, joka on muuttunut miltei pakkomielteeksi, saada tietää lisää vanhemmistaan.

Vizyra ystävystyy yllättävän helposti, vaikka näin ei uskoisikaan tytön ulkonäöstä. Hän masentuu helposti ja onkin erittäin tunteellinen. Hän osaa kyllä vastata takaisin samalla mitalla, ellei lujempaakin. Itse asiassa suuttuessaan Vizyra menettää järkensä totaalisesti, jolloin hänestä tulee kone, jonka ainoa tehtävä on kostaa. Hän saattaa pysytellä jotenkuten järjissään raivonpuuskiensa aikana, mutta siitä ei useinkaan mainittavaa hyötyä. Säännöt eivät useinkaan kuulu tytön arvostetuimpien asioiden TOP 10:iin. Mikäli Vizyralla on vaikeuksia päättää jostakin, hän valitsee kaksi vaihtoehtoa, joista toisen hän nimeää ykköseksi ja toisen kakkoseksi. Sen jälkeen hän kysyy seuraavalta vastaan tulevalta ihmiseltä 1 vai kaksi ja niin asia on päätetty. Vizyra tuntee hengenheimolaisuutta lepakoihin, mikä mitä luultavavammin johtuu tytön mutaatiosta. Jos puhutaan rehellisesti, niin voisi sanoa Vizyran olevan taiteissa täysi nolla. Ainoa taiteenlaji jossa hän on hyvä on grafiitit. Nukkumista tuskin lasketaan taiteenlajiksi? Juoruilua hän ei harrasta ja juoruilijoita hän halveksii. Vizyra itse kuitenkin on sietämättömän utelias, ja uteliaisuus onkin useimmiten se, joka johdattaa tyttöä eteenpäin. Ei rohkeus, ei urheus. Vaan uteliaisuus.

• Eläinrakas, pitää eritoten lepakoista
• Pitää aina kaulassaan pisaran muotoista kaulakorua muistona
äidistään
• Ketterä ja nopea


Vampire on valinnut itselleen 3/5 kurssia: Taide, perinnölisyystiede ja genetiikka, ominaisuusmutaatiot ja erikoisliikunta.

Ilmoitusasiat Vampirelle - Läksynä ottaa hiukan selvää lepakoista. Miten niiden siivet ovat verrattavissa ihmiskäden anatomiaan?

Saako käyttää tarinoissa? Kyllä.

Voimien taso | • • • • • • • • • • • • • • • •|

Haastepisteet seuraavaan haasteeseen: 41

 [ Kirjoita ]

Nimi: Vizyra

27.03.2013 16:42
~Charles~

Palaan luokkaan heti varmistettuani, etten ole oksentamassa heti luokkaan astuttuani. Tunti jatkuu keskiakakappaleen tehtävien tarkistamisella. Charles selkeästi yrittää näyttää normaalilta, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hänen tyyni ilmeensä ei kuitenkaan peitä ihon läpi kuultavaa kalpeutta.
"Tervetuloa takaisin, Vizyra." Charles sanoo aavistuksen verran värähtävällä äänellä.
"Koska et ole aloittanutkaan tehtäviä, voit vain odotella kunnes siirrymme seuraavaan kappaleeseen." Charles sanoo.
"Mikä sulle tuli?" Jacob kuiskaa huolestunut ilme naamallaan.
"E-ei mikään." Vastaan tälle yrittäen hymyillä rauhoittavasti. En saa poistettua minun ja Charlien välistä sidettä, joka kuljettaa tunteitamme toisillemme. Yritän viestittää asiasta Charlesille, joka ei noteeraa asiaa millään tavoin.
"Oikeesti. Mikä sulla on?" Jacob supattaa.
"Ei mikään. Usko jo." Vastaan napakammin.

Lopputunti kuluu Jacobin vakuuttelussa ja seuraavaa kappaletta kerratessa, mistä ei jää paljoakaan mieleen. Ottaessamme tavaramme mukaan huomaan Charlesin
- josta olen jostakin syystä alkanut käyttää nimitystä Charlie - häipyvän jonnekkin sekavan näköisessä mielentilassa.
En kuitenkaan viitsi puuttua tilanteeseen, vaan seuraan Jacobia ruokalaan.

"Vampire, kaksi asiaa. 1. Hanki laukku. 2. Kerro, mitä hissan tunnilla tapahtui." Jacob sanoo vaativasti käytävällä.
"Okei, okei. Mut vaan siksi ettet jatkuvasti jankkaa siitä." Puuskahdan. Kerron asiat tapahtumajärjestykseesä aloittaen siitä, miten sain riipuksen käsiini aina tähän hetkeen asti.
"...Vau." Jacob sanoo täysin sanattomana.
"Kuule, pystytkö sä yhä aistimaan Charlesin?" Jacob kysyy yht'äkkiä koirankorvansa esille pompauttaen.
"Pystyn." Vastaan aavistaen, mihin Jacob pyrkii.
"Sittenhän sä voit ainakin tuntea, mitä Charlie tuntee, eikö? Sittenhän me voidaan selvittää, mitä X suurin piirtein tekee tai ajattelee!" Jacob selostaa innoissaan.
En voi muuta kuin hihkaista innostuksesta. Keskityn sulkien kaiken muun mielestäni. Ajatuksistani häipyy pikkuhiljaa karkit, Storm, Jacob, Tiny, Wolverine...
Tunnen heikosti vihan kuohunnan. Viha on ylitsevuotava. Puristan silmäni tiukasti kiinni estäen itseäni kuristamasta seuraavaa vastaantulijaa.
Punaisen vihan sumun keskeltä löydän heikosti sykkivän sinisen vihreän usvapalleron, jonka tunnistan pettymykseksi.
Voin etäisesti kuulla huutoa, epätoivoisen, nurkkaan ajetun suden huutoa.
Ajatuksissani vilahtaa sumeasti ajatus: Eikö tämä ole jo ylireagointia?
Ajatuksenpoikanen kehittyy moneksi kysymykseksi vailla vastausta. Miksi Charlie ylireagoi? Onko Mystique todellakin niin tärkeä hänelle? Mitä hän mahtaa nyt tehdä? Aikooko hän huutaa Magnetolle ja Mystiquelle?
Kysymyksiä, kysymyksiä...

"Vizyyyyyyraaaaaaaaaa...." Jacobin ääni kutsuu minut takaisin maanpinnalle.
Hivenen säpsähtäen aukaisen silmäni. Jacob seisoo edessäni naputtaen jalkaansa kärsimättömästi lattiaan. Hänen ilmeensä kuitenkin kirkastuu pojan tajutessa minun olevan taas tajuissani.
"No?" Jacob kysyy uteliaasti. Voin vain kuulla hänen häntänsä viuhtomisen.
Selitän hivenen seikkaperäisesti mitä tunsin ja esitän omia arvelujani.
"Mutta miksi hän ylireagoi noin pahasti?" Kysyn vielä lopuksi.
Saan vastaukseksi vain olankohautuksen haukahduksen kera.
"Sinun olisi hyvä tietää, että Stormin tunti alkoi jo kymmenen minaa sitten. Tehän ette ole ihan hirveän hyvissä väleissä, vai?" Jacob kysyy saamatta lausettaan loppuun kun jo pingahdan juoksemaan täyttää päätä käytävällä.
"Oi ei, Storm tappaa minut!" Miltei kiljahdan hätääntyneenä.
"Muista ne karkit." Jacob sanoo vastaten kummastuneeseen katseeseeni silmäniskulla.
"Tiedänpähän vain." Hän sanoo vinosti hymyillen.

"Vizyra Saherine." Storm sanoo jäätävästi.
"Ja Jacob Kalenoy. Miten osuvaa." Storm toteaa kuivasti.
Mieleni tekee sanoa jotakin näsäviisasta, mutta päätän pysytellä hiljaa. Stormin silmät hohtavat hopeaisina vaarallisesti. Yritän vältellä tämän katsetta vilkaisten muihin oppilaisiin. Kohtaan Tinan myötätuntoisen katseen, joidenkin virnuilevia tuijotuksia sekä jopa osoittelua ja vahingoniloista kiherrystä.
"Voin selittää. Me olimme... tuota..." Aloitan keksimättä sopivaa hätävalhetta.
"Olimme menneet takaisin ruokalaan etsimään Vizyran amulettia." Jacob sanoo.
"Vai amulettia... Saisinko nähdä sen?" Storm kysyy ihan silkkaa piruuttaan, ajattelen. Hylkään heti ajatuksen sydänriipuksen näyttämisestä, mutta minulla on enää vain äitini medaljongi. Käteni kulkeutuu riipukseni kohdalle. Voin tuntea sen pehmeän reunan, joka kaartuu kyyneleen muotoiseksi.

Hetken harkinnan jälkeen otan riipukseni pois kaulasta ja näytän sitä Stormille. Stormin tarkka katse tuijottaa kimmeltävään riipukseen kuin suunnitellen sen murskaamista katujyrällä.
Katson riipustani. Auringonvalo saa riipuksen kimmeltämään kuin oikean kyyneleen. Riipus näyttää siltä kuin se eläisi, kuin sen sisällä sykkisi syvän sininen sydän, joka ei koskaan pysähdy.
Storm tuhahtaa pilkallisesti, ilmiselvästi toivoen että olisi saanut meidät kiinni valehtelemisesta. Toisillemme virnistäen istahdamme Tinyn viereen.

"Kuten olin sanomassa ennen kuin nämä kaksi häirikköä ryntäsivät sisään-" Jäätävä mulkaisu "Kun virta kulkee ohuen hehkulangan läpi, se alkaa kuumeta ja lamppu syttyy. Kysyttävää?" Storm lisää.
"Joo. Miksi lamppu syttyy kun hehkelanka kuumenee?" Jacob kysyy.
"Sanoitko sinä juuri 'hehkelanka'? HEHKELANKA? Se lausutaan 'hehkulanka'. Sen ei pitäisi olla kovinkaan vaikeaa esdes sinun kaltaisellesi oppimattomalle tunarille kuten Saherine." Storm pamauttaa välittämättä siitä ettei Jacob edes viitannut.
"Tästä tulee vielä piiitkä tunti." Kuiskaan suupielestäni.
"Ja tuskallinen, uskokaa pois kaverit, uskokaa pois." Tiny lisää avuliaasti.

"Voisin vaikka vannoa saaneeni sähköiskun jokaisen sanan kohdalla, joka viittasikin sähköön." Murisen siivet ärtymyksestä lepattaen.
"Älä, ihanko totta?" Jacob kysyy aimo annos ivallisuutta äänessään. Jacobkin vingahteli aina välillä sähköiskun saaneena.
"Johtuu hänen kyvystään. Hän osaa hallita tuulta ja säätiloja." Tiny sanoo ilmsielvällä neiti kaikkitietävän äänellä.
"Selvä." Totean ennen kuin Jacob ehtii sanoa mitään pisteliästä. En voi olla huomaamatta, kuinka lohduttomasti Jacobin häntä laahaa maata. Laskiessäni kädet rennoksi sivuilleni tunnen jotakin kovaa kättäni vasten. Tajuan, etten antanutkaan niitä karkkeja Stormille, vaan jätin ne taskuuni, jonne tungin ne aikalailla lähtiessäni taiteen tunneille.
"Tulkaa tuntien loputtua minun huoneeseeni, keksin kyllä jonkin keinon häätää Rage sieltä." Kuiskaan kaksikolle, jolta saan kummastuneen silmäyksen.
"Luottakaa minuun." Sanon onnistuen hymyilemään.

Tinan lähdettyä oletan Jacobinkin häipyvän omalle tunnilleen, mutta hän jääkin hetkeksi luokseni.
"Ota selvää mitä Magnetolle ja Mystiquelle kävi. Mä otan selvää miksi X ylireagoi." Jacob sanoo ja lähtee omalle tunnilleen.
"Challenge accepted!"

Matkatessani kemiantunnille (lukujärjestys, kartta, taivaalle kiitokset!) mieleeni hiippailee vaivihkaa ajatus. Eikö ruokailun pitänyt olla jo? Lukujärjestystä tuijottaessani tajuan, että ruokailu on merkattu historian ja fysiikan tuntimme väliin. Jäin paitsi ruokailusta? Vatsani kurisee kuin viimeistä päivää. Sitten tajuan, että myös Jacob jätti syömättä.

Mystique hengailee oven edustalla jutellen jonkun oppilaan kanssa. Oppilas lähtee pian omalle tunnilleen jättäen Mystiquen ajatustensa pariin.
Skannaan Mystiquen katseellani, enkä pysty löytämään mitään ulkoista merkkiä siitä, kuinka X olisi voinut saada jonkin sortin raivonpuuskan. Ehkä Charlie vain huusi hänelle, totean silmieni tarkkailessa Mystiquen keltaisia silmiä, jotka punertavat aavistuksen saaden ne näyttämään syksyn lehtiä muistuttavalta oranssilta. Hän on selvästi itkenyt, eikä siitä ole kauaa.
"Hm? Tuijotat minua. Onko minulla jotain naamassa?" Mystique kysyy.
"Oi, ei, kunhan vain katsoin." Kiirehdin selittelemään.
"Tai siis, en ole koskaan nähnyt... tai siis... sinähän olet..." Takeltelen toivottomasti.
"Tarkoitatko mutaatiotani? Katso." Mystique sanoo rahtunen huvittuneisuutta äänessään.
Katson häntä. Aluksi ei näytä tapahtuvan mitään merkillisempää, mutta äkkiä hänen punertavat hiuksensa ikään kuin poksahtavat kiharaisiksi, enkä voi estää mielikuvitustani ajattelemasta vesisadetta, kun Mystiquen hiusten punainen väri valuu pois jättäen jäljelle kauniit blondit hiukset.
Opettajan totaalisen keltaiset silmät muuttuvat tavallisiksi vihreäpupillisiksi ihmisen silmiksi samaan aikaan kun hänen ihonsa ikään kuoriutuu hänen yltään jättäen beessin ihonvärin jälkeensä.

"Vau!" Sanon jääden muuten täysin sanattomaksi.
"Kiitos, kiitos." Mystique vastaa huvittuneella äänellä, jonka takaa kuitenkin kuvastuu suru.
"Osaisinpa minäkin tehdä noin..." Mumisen haltioissani.
"Kulta, sinulla on paljon hienompi mutaatio. Usko kun sanon." Mystique vakuuttaa.
"Vaikka muuttaisin muotoni presidentiksi tai pääministeriksi, en silti osaisi lentää." Hän jatkaa saaden minut hymyilemään vaivautuneesti. Siipeni läpsähtävät pari kertaa jääden sen jälkeen kuin automaattivaihteelle leuhahtelemaan hitaasti, mutta rauhoittavasti.
Siihen mennessä luoksemme on kerääntynyt jo aivan tarpeeksi väkeä, jotta Mystique nousee ja avaa oven livahtaen luokkaan yhä muuttuneena.

Haen kirjan pöydältä ikään kuin ohimennen ja avaan samalta kohtaa kuin muutkin.
Aloitamme tutkimalla happamia ja emäksisiä aineita sekä mitä tehdä jos joku onnistuu nielaisemaan sellaista.
Rehellisesti sanoen, minua ei voisi vähempää kiinnostaa tietää, mitä tehdä mikäli joku penska onnistuu nielaisemaan pesujauhetta. Tai siis, eihän täällä ole ketään tarpeeksi tyhmää siihen, paitsi ehkä Megan.
Olen kiitollinen siitä, etten ole törmännyt Meganiin lähiaikoina.
Juuri silloin näen jonkin kimaltavan luokan toisella puolella. 'Jokin kimaltava' osoittautuu Meganin hammasraudoiksi jotka paljastuvat tämän virnuillessa ilkeästi minulle. Vältän tämän katsetta yrittäen keskittyä muistiinpanoihini, mutta siitä ei tule mitään.
Meganin läsnäolo häiritsee minua niin etten pysty edes keskittymään. Tungen koko mäntin pois mielestäni keskittyen täydellä tarmollani miten voi tehdä tislattua vettä, joka luokitellaan täysin neutraaliksi aineeksi.

Vingahdan jonkin osuessa otsaani. Katson ympärilleni, ja näen Meganin yllyttävän minua katsomaan ympärilleni.
Vilkaisen pulpetilleni, jossa lojuu paperitollo. Avaan sen uteliaisuus sisälläni pulputen. Paperiin on piirretty kehno kuva kahdesta tikku-ukosta, joista toisella on selkeästi revityt lepakon siivet ja toisella häntä luppakorvat, joita erehdyn aluksi luulemaan pupun korviksi.
Alapuolelle on kirjoitettu pitkä pätkä tekstiä minun ja 'koiranpennun' - Jacobin - välisestä palavasta rakkaudesta.
Vilkaisen Drop-outiin, joka nauraa hykertää kavereidensa ympäröimänä minua osoitellen. Varmistan Meganin huomion, syljen paperiin, heitän sen takaisin ja näytän hänelle keskaria, ihan vain siltä varalta, ettei viesti mene perille.
Megan vain näyttää minulle ponnettomasti kieltään ja jatkaa kavereittensa kanssa supattelua, johon liittyy turhankin paljon kiherrystä ja osoittelua.

Tunnin loppuessa kaikki lähtevät kiireellä luokasta, paitsi minä ja Mystique.
"Mystique..." Aloitan keksimättä sopivaa tapaa aloittaa keskustelua.
"Niin?" Mystique kysyy uteliaana ylleni kumartuen.
"Tuota... Mitä sinulle kuuluu?" Kysyn häneltä hakien turhaan sopivaa kysymystä.
"Noo, mitäpä minä. Kuuntelen uusimpia juoruja, - joiden kohde on enimmäkseen sinä, näin meidän kesken - kuuntelen kuinka Ororo - anteeksi, Storm - valittaa oppilaistaan ja sitä rataa." Hän sanoo.
"Kuule, tiedän ettei Storm pidä minusta, mutta en minä oikeasti..." Aloitan, mutta keskeytän lauseen.
"Tiedän kyllä. Yrität parhaasi, mutta Ororo ei vain ole niitä helpoimpia opettajia miellyttää. Usko pois, en minäkään hänen paras kaverinsa ole." Mystique paljastaa.
"Onko Orororo Stormin oikea nimi?" Kysyn toista kulmakarvaani kohottaen. Kummallinen nimi, jopa Stormille.
"Ororo, ja on." Hän toteaa.
"Mietinpähän vain, onko Painajainen sinulle sukua?" Kysyn Mystiquelta.
"Ai, Kurt. Toki, hän on sentään poikani." Mystique vastaa hymyillen aurinkoisesti.
"P-poikasi!" Älähdän ällistyneenä.
"Mutta te ette edes näytä hirveän eri-ikäisiltä, tai siis sinähän voisit olla vaikka hänen siskonsa!" Parahdan epäuskoisena.
"Heh, kiitos kohteliaisuudesta. On muodonmuuttajan taidoista hyötyäkin." Hän sanoo ulottaen hymyn korviin asti.

"Kuinka Magnetolla menee? Hän näyttää jotenkin kireältä..." Kysyn kohtalokkaan kysymyksen verhoten sen tavanomaiseen huomaavaisuuteen.
"Mistä minä tiedän?" Mystique vastaa kohauttaen olkiaan selkeän pingottuneena.
"Sen paremmin hän kuin Charleskaan eivät ole olleet liian puheliaita lähiaikoina." Hän sanoo kylmyyttä äänessään.
"S-selvä, ei tarvitse olla niin-" Aloitan.
"Niin mitä? Stressaantunut? Kireä? Äreä? Se nyt vain kuuluu elämään, lepakkotyttöseni. Sinulla ei ole mitään oikeutta udella minulta mitään- mitään..." Mystique kivahtaa nostaen äänensä oktaavia sana sanalta alkaen pikkuhiljaa kuulostaa delfiiniltä.
'Ei sillä että olisin koskaan kuullut miltä delfiini kuulostaa', ajattelen.
Hänen ihonsa muuttuu takaisin siniseksi ja hän palautuu muutenkin ennalleen.
"Rauhoitu nyt, Mystique." Rauhoittelen tätä epätoivoisesti.
"Rauhoitu? Rauhoitu?! Miten voisin rauhoittua, kun kaikkialla on nuuskivia kusipäitä työntämässä nokkansa minun asioihini? Kun he tulevat yht'äkkiä ja alkavat huutaa täysillä siitä mikä on oikein ja mikä väärin, vaikka itse on syyllistynyt vaikka mihin? No? Kerro minulle. Kerro ihmeessä." Mystique ärähtää ja purskahtaa itkuun.


//Oli pakko mennä kaivelemaan Wikipediaa selvittääkseen, onko nuo kaksi sini-ihoista ystäväämme sukua :)//

Nimi: Vizyra

09.03.2013 20:05
Muuttaisin sitä luonnetekstiä suunnilleen tällaiseksi:

Vizyra ystävystyy yllättävän helposti, vaikka näin ei uskoisikaan tytön ulkonäöstä. Hän masentuu helposti ja onkin erittäin tunteellinen. Hän osaa kyllä vastata takaisin samalla mitalla, ellei lujempaakin. Itse asiassa suuttuessaan Vizyra menettää järkensä totaalisesti, jolloin hänestä tulee kone, jonka ainoa tehtävä on kostaa. Hän saattaa pysytellä jotenkuten järjissään raivonpuuskiensa aikana, mutta siitä ei useinkaan mainittavaa hyötyä. Säännöt eivät useinkaan kuulu tytön arvostetuimpien asioiden TOP 10:iin. Mikäli Vizyralla on vaikeuksia päättää jostakin, hän valitsee kaksi vaihtoehtoa, joista toisen hän nimeää ykköseksi ja toisen kakkoseksi. Sen jälkeen hän kysyy seuraavalta vastaan tulevalta ihmiseltä 1 vai kaksi ja niin asia on päätetty. Vizyra tuntee hengenheimolaisuutta lepakoihin, mikä mitä luultavavammin johtuu tytön mutaatiosta. Jos puhutaan rehellisesti, niin voisi sanoa Vizyran olevan taiteissa täysi nolla. Ainoa taiteenlaji jossa hän on hyvä on grafiitit. Nukkumista tuskin lasketaan taiteenlajiksi? Juoruilua hän ei harrasta ja juoruilijoita hän halveksii. Vizyra itse kuitenkin on sietämättömän utelias, ja uteliaisuus onkin useimmiten se, joka johdattaa tyttöä eteenpäin. Ei rohkeus, ei urheus. Vaan uteliaisuus.

Vastaus:

Kiitos, vaihdankin sen heti!

- Charles

Nimi: Vizyra

01.03.2013 19:23
~Läksyjä ja tapaamisia~

Piip, piip, piip.
Herätyskello soi vaativasti kunnes lopulta sammutan sen. Nousen istumaan siivet ympärilleni käärittyinä, silmät puoliummessa.
Rage on vielä täysin unessa, mikä ei ole suurikaan ihme. Digitaalikellossa välkkyy numerot 7:20. Venyttelen raukeasti, mutta nousen silti pystyyn. Pakko.
"Olisi pitänyt nukahtaa aiemmin." Mumisen äreästi. Viime yönä valvoin Jacobin kanssa puoleenyöhön, ellen ylikin.
Harjaan takkuiset hiukseni ja yritän muistella, minkä läksyn Painajainen antoikaan.
"Jep, läksyksi saat - no tietysti pidemmälle aikavälille harjoitella siipien käyttöä - ottaa hiukan selvää lepakoista, kun ne nyt vaikuttavat olevan mutaatiosi perusta. Miten niiden siivet ovat verrattavissa ihmiskäden anatomiaan?" Jotain sellaista hän sanoi.
Puoliavonaisin silmin hoipertelen käytävälle kartta toisessa kädessä. Etsin kartasta kirjaston, mikä ei onneksi ole erityisen kaukana. Hoipertelen kirjastolle varmistaen samalla, että minulla varmasti on paperia mukanani muistiinpanoja varten.

Avaan kirjaston oven, enkä oikeastaan edes ylläty huomatessani, kuinka laaja kirjasto onkaan. Kaikki tuntuu olevan suurta tässä koulussa. Paitsi uskonnon luokka, ajattelen eilistä muistellen.
Etsin tietokirjojen osaston ja alan etsiskellä sieltä eläimistä kertovaa kirjaa, kun kuulen kummaa rahinaa. Hihitystä ja hyssyttelyä. Taas hihitystä.
Ääni tuntuu tulevan hyllyn toiselta puolen, joten siirtelen hieman kirjoja varoen päästämättä ääntäkään. Minulle paljastuu pieni rako kirjojen välistä, josta pääsen kurkistamaan toiselle puolelle kirjahyllyä.
Meinaan kiljahtaa, mutta ehdin tukahduttaa sen vaimeaksi vingahdukseksi. Magneto ja Mystique!

Mitä... Ei, täytyy päästä pois. Mutta kun...
Lopulta uteliaisuus vie voiton ja jään katselemaan - tai vakoilemaan, miten sen haluaa sanoa - kaksikkoa.
"Mystique... Mitä jos täällä on joku?" Magneto kysyy hermostuneisuutta äänessään. Eikä ihme.
"Ei täällä ketään ole." Mystique sanoo lempeällä, kehräävällä äänellä.
"Jos Charles saa tietää..." Magneto aloittaa. Mystique suutelee häntä sulkien miehen suun.
"Hän ei saa tietää. Kukaan ei saa. Luota minuun." Mystiquen ääni muuttuu loppua kohden kuiskaukseksi.Magneto ei väitä vastaan, vaan kuiskaa jotakin Mystiquen korvaan. Vaikka kuinka yritän, en pysty kuulemaan mitä. Jään vielä pitkäksi aikaa. Mitä pidempään katson, sitä enemmän punastun.
Naamani on varmasti aivan punainen tehdessäni päätökseni lähteä. Nappaan mukaani pari kirjaa lepakoista ja yöeläimistä ja livistän paikalta hiirenhiljaa.

***

"Pitäisikö... pitäisiköhän vihjata jotakin Professori X:lle?" Pohdin huoneessani. Charlesin kyllä pitäisi tietä, mutta... Mitä jos hän ei tiedäkään?
Jos riipus olikin hänen pöydällään vahingossa?
Jos hän ei tiennyt siitä?
Jos jos jos...

***

"Mikä näistä on Jacobin?" Kiroan itsekseni yrittäessäni tunnistaa ovien kuvia käytävillä. Kuljen varmaan jo viidennettä kertaa sisiliskolla ja kahdella ihmisellä varustetun oven ohitse.
Lopulta löydän oven, aivan käytävän päädystä, jossa on laatta, johon on kuvioitu koiranpentu, pieni, suloinen koiranpentu. Ei muuta.
Koputan oveen, ensin hiljaa, sitten kovempaa ja lopulta saatuani vastaukseksi vain hiljaisuuden kaiun alan jyskyttää ovea. Lopulta ovi lennähtää auki paljastaen Jacobin äreän pään, josta puuttuu tällä kertaa koirankorvat.
"LAKKAA JO RYSKYTTÄMÄSTÄ SITÄ KIROTUN OVEA!!" Jacob karjuu varmasti herättäen viereisen huoneen mutantit.
"Relax, Woof. Minä tässä, Vizyra. Minun on pakko puhua sinulle." Supisen saaden jacobin huomion.
"Ok, mut ekaks, miksi sä oot hereillä seitsämältä?" Jacob kysyy nyt unisen näköisenä.
"Ajattelin tehdä ominaisuusmutaatioiden läksyt, mutta... Juuri siitä minun piti puhua sinulle. Voinko tulla sisään?" Kysyn Jacobilta, joka nyökkää ja pujahdan pojan huoneeseen.
Huone on yllättävän siisti. Liiankin siisti, mikäli minulta kysytään.
Jacob viittaa minut istumaan ja istahdan tämän sängylle. Jacob korjaa vinksallaan olevien silmälasiensa asentoa ja hoputtaa minua aloittamaan.
"No - no niin. Ajattelin siis tehdä om.mutaatioiden läksyt aikaisin ja menin kirjastoon." Aloitan miettien seuraavaa lausettani. Kerron loppuosan tapahtumista, enkä voi estää punaa kohoamasta poskilleni. Jacobin posket ovat myös punaiset, ja puna leviää yhä jatkaessani kertomista.

"Ja tulin kysymään, pitäisikö minun kertoa Charlesille? En oikein usko, että hän tietää, vaikka se riipus olikin hänen kansliassaan. Veikkaanpa sen joutuneen sinne vahingossa, eikä Professori X ole avannutkaan sitä." Lopetan ja tuijotan Jacobiin, jonka päästä yht'äkkiä ponnahtavat koirankorvat. Voin kuulla hännän tasaiset lyönnit peittoa vasten.
"No, X ei TAKUULLA tiedä tästä, eikä takuulla myöskään ilahtuisi saadessaan tietää. Pitäisiköhän keksiä joku hienovarainen tapa kertoa? Mystique on kuitenkin X:n sisko. Okei, adoptiosisko." Jacob lisää nähdessään ilmeeni.
"Sitä ei moni tiedä." Hän jatkaa silmää iskien.
"Mutta oikeasti, vaikkei hän ilahtuisikaan, niin PITÄISIKÖ meidän kertoa?" Kysyn mietteliäänä. Olisiko parempi paljastaa Magneto ja Mystiqure vai pitää heidän salaisuutensa omana tietonamme?

"Kyllä hän varmaan saa tietää sen ennen pitkää. Hänhän osaa lukea ajatuksia." Jacob sanoo rentoutuen aavistuksenomaisesti.
"Niin, mutta milloin on 'ennen pitkää'?" Kysyn haastavasti. Jacob vain kohauttaa olkiaan.
"Kai sekin aika tulee ennen pitkää." Totean pudistellen päätäni.

Suljen Jacobin oven ja säikähdän. Vieressäni seisoo Painajainen ilkikurinen virnistys kasvoillaan.
"Niin että mitäs sitä oikein puuhaillaan koiranpennun kanssa näin aamutuimaan, kun kukaan muu ei ole vielä hereillä?" Painajainen kyselee. Alan ahdistua, enkä ole lainkaan varma, kuinka vakavissaan hän on.
"Minä... menin vain kysymään eräästä asiasta." Selittelen opettajalle, jonka virnistys vain levenee.
"Eeepäilemättä, epäilemättä. Ja saankohan tiedustella, mitä asiaa?" Painajainen kysyy pilke silmäkulmassaan. Tiedän, etten voi vastata hänelle, mutta vastaamatta jättäminen taas herättäisi epäluuloja.
"Kysyin vain, mitä läksyä annoit." Vastaan hänelle.
"Ja miksi tässä kahdeksan maissa, saanen kysyä?" Hän kysäisee.
"Et saa." Vastaan laittaen kädet puuskaan.
"Vampire." Painajainen sanoo hivenen vakavammin.
"Niin?" Kysyn kylmäkiskoisesti.
"Tulin alunperin ilmoittamaan, ettei Storm ollut mielissään, kun et tullut jälki-istuntoon. Parasta korjata asia." Hän sanoo.
"Apua! Se oli eilen! miten saatoin unohtaa?" Voivottelen sättien itseäni ajatuksissani.
"Mitä voin tehdä?" Kysyn Painajaiselta hädissäni. En voi kuvitellakaan, mitä Storm on suunnitellut varalleni.
"No, anna hänelle jokin lahja, vaikkapa karkkia, tai suklaata..." Painajainen sanoo alkaen luetella kaiken maailman karkkeja, joista olen voinut vain haaveilla.
"Ja mistä luulet minun saavan yhtäkään noista?" Kysyn nyt jo uteliaisuuttani, enkä vain ilkeyttäni.
"Keittiöstä, tietysti." Painajainen vastaa hymyillen.
"Olethan varastanut ennenkin, eikö?" Hän jatkaa. Mistähän hän senkin tietää?
"Näytä tietä." Totean.
"En todellakaan! Luulevat vielä minun varastavan sieltä jotain. Mullahan ei kävis mielessäkään varastaa keittiöstä koskaan mitään." Painajainen sanoo niin viattomalla äänellä kuin osaa. Yritän vastustaa haluani nauraa Painajaisen esitykselle viattomasta.
"Epäilemättä." Vastaan samalla kun Painajainen katoaa savupilveen. Osaisinpa minäkin, ajattelen kateellisena.

***

"Ok, keittiö." Kuiskaan itsekseni. Katselen ympärilleni suuressa huoneessa, jossa on lähtemätön rasvan haju. Ympärilläni on miljoonia liesiä ja varmasti tuhansia jääkaappeja ja pakastimia. Patoja ja pannuja on aivan tarpeeksi, varmasti liikaakin.
"Missä täällä muka olisi karkkia? Painajainen taisi jekuttaa minua..." Supisen.
Äkkiä nenääni lennähtää suloinen suklainen tuoksu, joka tulee vahvana huoneesta, jonka ovi on hivenen raollaan. Pujahdan ovesta sisään ja tajuan juuri saapuneeni taivaaseen. Pienehkö huone on täynnä suklaata ja erilaisia karkkeja mitä vain kuvitella saattaa.
Tungen taskuihini niin monta kuin vain saan niihin mahtumaan ja otan vielä muutama lisää. Syön pari suklaalevyn palasta. Ei sitä kukaan huomaa, näitähän on täällä vaikka kuinka paljon.

Raotan narisevaa ovea varovasti toivoen hartaasti, ettei yksikään kokki ole hereillä. Sujahdan vikkelästi keittiön puolelle ja keittiöstä ruokasalin lävitse käytävään. Taskut karkista pullottaen kiiruhdan huoneeseeni. Alan jo pikkuhiljaa oppia edes jotenkuten, missä huoneet sijaitsevat. Toki tarvitsen karttaa, mutta silti.
Avaan oven huomaten helpotuksekseni Ragen olevan yhä sikeässä unessa. Istahdan sängylleni ja puran repeämispisteessä olevat taskuni karkeista pöydälleni ja päätän loppuajan tehdä Painajaisen määräämää läksyä.

"Eli siis lepakkojen luut ovat pieniä ja kevyitä, joka säästää lihasvoimaa lentäessä. Suurin luuston ero ihmisen ja lepakon välillä on kädessä, jossa lepakon kyynervarsi on pitkä ,mutta sormet vielä pidemmät. Niiden pääkallo yhdistyy selkärankaan erikoistuneen niskanikaman kautta jonka avulla lepkaoiden on mahdollista roikkua myös pää alaspäin. Voinkohan minäkin?" Kysyn tunnustellen niskaani, jos sieltä sattuisi löytymään salaisia niskanikamia.

"Lepakot kuuluvat nisäkkäisiin ja osaavat käyttää kaikuluotainta, ja sitten sopotusta siitä, mikä on kaikuluotain." Mutisen kirjoittaen muistiinpanoja kovaa vauhtia.
"Lepakot syövät enimmäkseen hyönteisiä, mutta osa syö myös hedelmiä, mettä ja siitepölyä. Hunaja maistuu hyvältä... Eikä hedelmätkään ole pahoja." Mumisen ajatellen samalla, muutunko tätä menoa kokonaan lepakoksi. No, en sentään syö hyönteisiä. Vielä.
"Lepakot ovat varsin sosiaalisia, vaikkakin epähierarkkisia eläimiä. Vähän niin kuin minä. Minusta on tosiaan tullut sosiaalisempi." Hymähdän hymy huulillani.
"Lepakko yhdistetään useimmiten pahaan, - no kiitosta vaan - mutta Espanjassa lepakko on hyvänonnen symboli. Samoin Karibialla, missä lepakon tappamista pidetään erityisen paheksuttavana. Kuitenkin Suomessa lepakkoa on pidetty Pirun aikaansaannoksena ja euroopan maissa onkin antiikin ajoista lähtien ollut tapana naulata lepakkoja oviin noitien ja pahojen henkien karkoittamiseksi. Kiitosta vaan kovasti!" Kivahdan alkaen tuntea kummallista hengenheimolaisuutta lepakoihin.

"Mitä sä mekastat? Oo hiljaa tai mee tunnille." Rage tuhahtaa ja jatkaa uniaan. Mitä sinä muka ole puhumaan mekastamisesta? Kuorsaat kuin mikäkin.
Katson kuitenkin kelloa, jonka mukaan minun kannattaisi valmistautua lähtemään tunnille.
Kampaan tukkani uudestaan ja jatkan hetken läksyjen kirjoittamista.
Lopulta kellon näyttäessä 8:00 lopetan ja lähden kohti taide luokkaa. Kumpikohan on opettamassa, Wolverine vai Magneto? Toivon hartaasti, ettei se ole Magneto. En vain kykenisi kohtaamaan häntä. En aamuisen jälkeen.
Taide luokan ovella parveilee oppilaiden parvi, josta en ikäväkseni pysty erottamaan silmälasipäistä poikaa, Jacobia.

"Missä ope viipyy?" Kuulen kummallisen tutun äänen.
"Tiny!" Hätkähdän. Tiny seisoo aivan takanani selkeästi yhtä äimistyneenä kohtaamisesta kuin minäkin.
"Sinä! Se lentävä lepakkotyttö!" Tiny huudahtaa saaden monen huomion kiinnittymään itseensä.
"Sano ihan Vizyraksi, tai Vampireksi, jos haluat." Esittelen itseni.
"Vizyra... Vampire... okei!" Hän sanoo pirteästi.
Melko... pirteä tyyppi.
"Taide on paras aine! Etenkin kun Wolverine pitää tunnin! Wolverine on mun lempiopettaja!" Tina hihkaisee.
"No kiitos, Tiny." Kuulen matalahkon äänen vierestämme. Käännän katseeni vieressäni seisovaan mieheen miettien samalla, miksi kaikkien opettajien pitää hiiviskellä tuolla tavoin?
Mies on melko pitkä ja hänellä on lyhyet, tummanruskeat hiukset. Miehellä on pieni parranalku ja hymy, joka vihjaa maailman olevan katkeransuloinen paikka.
Hän kulkee ovelle ja avaa sen päästäen oppilaslauman luokkaan. Istun viereselle pulpetille Tinysta katsoen. En voi kuin ihmetellä Wolverinen voimaa, jolla saa kokonaisen luokan hälisijöitä hiljaiseksi.
"Aloitamme tänään uuden työn. Tehtävänänne on piirtää toistenne muotokuvia hiilellä. Elikkäs jos vaikka Tiny piirtäisi Einsteinin, Einstein Vampiren ja Vampire Tinyn." Wolverine selittää.
Kuulen jonkun pojan mutisevan itsekseen, ettei häntä saa kutsua Einsteiniksi.

"Tiny, voisinko piirtää sinut?" Kysyn yhä paperin kanssa kamppailevalta Tinalta.
"Toki!" Tiny hymyilee aurinkoisesti.
Haen vielä maalaustelineen, hiilen ja säämiskän ja aloitan. Tai aloittaisin, jollei Tiny liikkuisi niin paljon soheltaessaan teipin kanssa.
Odottelen kärsivällisesti, kunnes päätän lopulta auttaa Tinya, joka vastaanottaa apuni kiitollisena.

Lopulta saatuamme Tinan maalaustelineen pystyyn ja paperin teipattua alustaan voin vihdoinkin aloittaa. Hahmottelen tarkasti Tinyn pään, joka on enimmäkseen suuri ja pyöreä, mikä helpottaa huomattavasti piirtämistä. Jatkaessani piirtämistä olen havaitsevinani kaksi asiaa. Ensinnäkin, säämiskä ei ole kovin kaksinen kumi. Toiseksikin huomaan Tinyn muistuttavan kovasti Ragen huoneesta löytyneissä manga-sarjiksissa olleita chibejä.

Kiroan turhankin kovaan ääneen, kuinka vaikeaa on piirtää huulia. Itse asiassa mieleni tekisi kirota koko taideaine. En osaa piirtää, enkä etenkään hiilellä. Käteni on sutannut paperin, mukaanlukieni piirrokseni Tinysta, joka on yhtä varmasti Tinan näköinen kuin minä olen kettu.
En voi estää häpeän punaa nousemasta poskilleni Wolverinen katsoessa työtäni ja nyrpistäessä nenäänsä.

Tunnnin lopussa Wolverinen haukuttua minut pystyyn vilkaisen Tinyn työtä. Henkäisen ihmetyksestä. Työ on... upea! Kuvassa on Wolverine, joka on piirretty viimeistä yksityiskohtaa myöten. Wolverine seisoo ikkunaa vasten niin, että valo kajastaa hänen takaataan saaden Wolverinen näyttämään miltei pyhältä.

Pyhältä, pyh! Siinä tapauksessa pyhimykset osaavat paljon kirosanoja, ajattelen hipsiessäni luokasta.

"Se oli melko hyvä jos miettii, että tulit tänne vasta... eilen? eiliseneilen?" Tiny yrittää piristää minua.
"Niin kai..." Mumisen vastaukseksi.
"Oho! Matikan tunti alkaa! Nähdään, Vampire!" Tiny hihkaisee ja lähtee juoksemaan toiseen suuntaan. Muistan ulkoa, että minulla pitäisi juuri nyt olla historiaa,joten en vaivaudu vilkaisemaan lukujärjestystä.
Raahaudun historian luokan eteen. Katseeni valuessa historian luokan oveen, en voi kuin ihmetellä, mitä sille on käynyt. ovi on reunoilta palanut ja täynnä kynnenjälkiä, joista päätellen jollekulle kasvoi turhankin pitkät, terävät ja kestävät kynnet ja sekosi. Oven keskellä on mustunut kuoppa, josta ei kuitenkaan näe oven toiselle puolen.
"Mitä täällä tapahtui?" Kysyn ääneen vastausta odottamatta.
"Tuo oli ennen ominaisuusmutaatioiden luokka." Kuulen äänen läheltä. Käännyn ympäri ja näen edessäni seisovan Jacobin koirankorvat piilossa.
"Jacob!" Hihkaisen yllättyneenä. En uskonut hänelläkin olevan juuri nyt historiaa.
"Yeah, it's me." Jacob sanoo ilkikurisesti virnistäen.

"Kukakohan opettaa historiaa?" Pohdiskelen.
"Se taisi olla-" Jacob aloittaa vaieten äkkiä.
"Sieltä hän tuleekin." Jacob sanoo. Käännän katseeni Jacobin osoittamaan suuntaan ja vinkaisen yllättyneenä. Professori X kävelee oppilaiden muodostamaa käytävää pitkin. Siirrän aamuisessa harhailevat ajatukseni nopeasti lepakkoihin, ensimmäiseen asiaan joka mieleeni tulee. Charlie katsahtaa minuun ilmeisen uteliaana. Hän selkeästi huomasi minun piilottelevan jotakin häneltä.

Charlie menee luokkaan oppilaslauman johdossa.
"Vizyra, voit hakea kirjasi tuolta nurkkauksesta." Charlie sanoo ennen kuin ehdin suutani avata.
Haen historiankirjani kulmauksesta, enkä voi olla huomaamatta, kuinka pahasti huoneen seinät ovat kärsineet. Seinät ovat täynnä kynnenviiltoja, palojälkiä, kuoppia, halkeamia ja jopa puremajälkiä.
Palaan paikalleni Jacobin viereen ja avaan kirjan opettajan määräämältä sivulta. Helpotuksekseni aloitamme uuden kappaleen, joten minun ei tarvitse lukea kokeeseen niin kovasti. Kokeet, asia josta Jacob kertoili kauhutarinoita pelatessamme keskiyöhön saakka.
Kaikki jännittävät kokeita ja lukevat niihin hulluna pärjätäkseen jokaisessa. Huonon numeron saadessaan voi joutua uusimaan kokeen ja saada moitteet - mikä on pahempaa kuin miltä kuulostaa.

"Länsi-Rooman tuhon jälkeen katsotaan antiikin ajan päättyneen ja keskiajan alkaneen." Lukee pitkähkö ja hoikka poika Charlien käskystä.
"Ihmisiä pakotettiin kristinuskoon ja kirkosta tuli todella tärkeä." Hän jatkaa. Poika näyttää kummallisen tutulta.
Nyt tiedän! Hän on taiteen tunnilta poika, joka ei halunnut häntä kutsuttavan Einsteiniksi.

Ollessani varma että Charliella on jotakin tekemistä annan ajatusteni valua aamuiseen ja miten Charlielle heistä. Onkohan olemassa hyvää tapaa siihen?
Älynväläys.
'Charlie... Charlie... Charlie...' Toistan mantrana ajatuksissani. Professori X:n ärtyneestä ilmeestä voin päätellä hänen tajunneen minun kutsuvan häntä.
Selitän mahdollisimman kohteliaasti ja hienotunteisesti Magneton ja Mystiquen suhteen, tai ainakin kaiken mitä tiedän siitä. Jätän riipuksen pois kertomuksestani. Siitä hänen ei tarvitse tietää.
'Ei... ei voi olla. Erikhän...' Charlie vastaa liidunvalkeana. Hänen järkytyksensä iskee minuun aaltona, enkä voi estää pientä kauhistunutta vinkaisua purkautumasta.
"Wiz? Mikä hätänä?" jacob kysyy huolestuneena. Wiz? En pane pahakseni lempinimeä.
"Kerroin Charlielle Magnetosta ja Mystiquesta ajatuksien avulla." Selitän. Järkytyksen sekainen pelko tulvii ylitseni, enkä voi estää sitä, vaikka tiedän, ettei se ole omaa pelkoani, omaa järkytystäni.
"Kannattiko?" Jacob kuiskaa. Kohautan hartioitani tietämättä mitä vastata.
"Saanko mennä vessaan?" Kysyn Charlielta, jolta saan vastaukseksi nyökkäyksen. Lähden luokasta pikaisesti. En todellakaan mene vessaan, vaan jään nojaamaan seinää vasten.
Yritän saada tunteitani kuriin, mutta silti kyyneleet tulevat silmiini. En vaivaudu edes pyyhkimään niitä, vaan annan niiden pudota hiljakseltaan poskeani pitkin. Alan täristä hienokseltaan ja siipeni väpättävät hurjistuneina. Pelko ja suru täyttävät sisimpäni. Niihin sekoittuu vihaa, joka kasvaa hitaasti mutta varmasti peittäen alleen surun, joka kuihtuu mielestäni.
Nämäkö ovat Charlien tunteet?

//En osaa kirjoittaa tarinoita, joissa Vizyran luonne vastaisi sitä, mitä olen kuvannut luonteen kuvaukseen :'(
Ei juuri nyt jaksanut kirjoittaa pitempää -.-//

Vastaus:

Aivan upea tarina, ja käytät hienosti muita oppilaita ja opettajia tekstissäsi! Sovellat kaikkea sivulla aminittua hienosti omiin tarinoihisi ja käytät mukavan paljon vuoropuhelua. Jos luonneteksti tuntuu väärältä, voit aina muuttaa sitä - ilmoita vain vieraskirjaasi niin päivitän tiedot.
Jännään juuri nyt tätä suhdekuviota, toivottavasti krijoitat pian!
- Charles
PS. Se nimi on tosiaan Charles, mutta toki saa Charlieksikin kutsua jos tahtoo. :D

Läksysi oli hienosti suoritettu, ja tutkit aihetta ilmeisen paljon. Opin samalla itsekin jotain uutta lepakoista. Kiitos Vampire, aina ilo asioida kanssasi!
Toivottavasti Logan ei höykyttänyt sinua turhan rajusti kuvistunnilla - koeta varautua, hän saattaa olla jatkossa myös ominaisuusmuutaatiotunneilla.
- Kurt, Painajainen, sano miten huvittaa

Nimi: Vizyra

24.02.2013 11:46
~Ensimmäinen koulupäivä~

"Hei Vampire, herää!" Hätkähdän hereille.
"Mä oon yrittäny herättää sua viimeset kymmenen minaa. Tunti alkaa!" Rage sanoo ärtyneesti ja lähtee huoneesta ottaen nopeasti mukaansa reppunsa.

Nousen venytellen ja vilkaisen kelloa.
"Agh!" Älähdän nopeuttaen liikkeitäni. Viisi minuuttia aikaa! Pinkaisen käytävälle kammaten hiuksiani kuumeisesti lukujärjestys toisessa kädessä.
Matikkaa heti alkuun. Tungen kamman taskuun ja kaivan esille kartan. Etsin siitä käytävän jossa nyt olen ja matikan luokan. Koulun toisella puolella! Ai kun mahtavaa.
Pinkaisen juoksuun hädissäni vilkaisten samalla uudestaan lukkaria. Lukujärjestyksen alaosaan on merkitty jokaisen aineen opettajat, joista ensimmäinen saa mniut sydänkohtauksen partaalle. Storm!
Oi voi... Storm varmasti antaa jotain vielä kamalampaa kuin jälki-istunto, ajattelen pinkoen mitä jaloista lähtee.

Saavun luokan ovelle huohottaen raskaasti. En jää tasaamaan hengitystäni, vaan astun puuskuttaen ovesta sisään.
"Kas kas, neiti Vizyra. Olet myöhässä." Storm lausuu jäätävästi.
En näytä pelkoani, vaan kohautan olkapäitäni ja menen istumaan luokan perälle muiden tuijottaessa.
"No niin, kuten olin juuri sanomassa ennen kuin häirikkömme astui sisään..." Storm sanoo vilkaisten minua syrjäsilmin. Tuhahdan, mutten sano vastaan.
"Avatkaa kirja sivulta 45 ja aloittakaa tehtävät." Hän sanoo.
"Storm, minulla ei ole kirjoja." Sanon saaden vastaan Stormin pistävän katseen.
"Luokassa viitataan ennen kuin sanotaan mitään." Hän vastaa kädet puuskassa.
"Joo joo. Minulla ei ole kirjoja." vastaan nostaen käteni laiskasti pystyyn. Nautin täysin siemauksin Stormin reaktiosta, johon kuuluu näyttää siltä, kuin voisi räjähtää raivosta hetkenä minä hyvänsä.
"Viitataan ja puhutaan vasta kun annan puheenvuoron." Hän painottaa jokaista sanaa naama irveessä. Muutama oppilas tirskuu.
"No ok." Vastaan nostaen käteni pystyyn. Storm kääntyy kirjoittamaan taululle nimeni.
"Ok, nyt sinä olet pulassa." Vieressäni istuva poika kuiskaa. Käännän katseeni poikaan. Pojalla on tummansininen huppari ja silmälasit.
"Kun Storm kirjoittaa jonkun nimen taululle, saa 30 minuuttia jälkkää, jos hän kirjoittaa saman nimen uudelleen, hän saa 30 minuuttia lisää jälkkää." Poika kuiskaa. Sisäinen minäni huutaa: Eikää! Tylsäää istua 30 minuuttia jälkässä! Ääneen sanon kuitenkin vain: "Kiitos tiedosta."

Viitattuani varmasti yli 20 minuuttia Storm lopulta sanoo 'Vizyra'.
"Minulla ei ole kirjoja." Sanon Stormille.
"No mutta, mikset heti sanonut? Tuolla kaapissa on kirjoja." Storm vastaa virne naamallaan.
"Minähän sanoin..." Jupisen hakien punakantisen matikankirjan. Kaivan pulpetista lyijykynän ja aloitan tehtävät.
En ymmärrä sanaakaan ohjeista saati sitten tehtävistäkään. Kadulla ei tullut laskettua paljoakaan murtolukuja, ajattelen.
"Hei, voitko auttaa?" Kysyn minua valistaneelta pojalta.
"Joo, hetkinen..." Poika vastaa, tekee oman tehtävänsä loppuun ja alkaa selittämään minulle murto- ja desimaalilukuja ja niiden jakamista, kertomista ja yhteen- sekä vähennyslaskua.
"Kiitos." Kiitän poikaa hymyillen.
"No problem." Hän vastaa keskittyen taas omiin tehtäviinsä.

Kellon päristessä kohotan katseeni taululle, jossa on nimeni kahdesti. Voi jee, tunti jälki-istuntoa, ajattelen myrtyneenä. Otan matikankirjan mukaan ja tungen siinä samalla kynänkin taskuuni. Mikäs siinä, ilmainen kynä.
Kuljen muiden mukana pihalle, missä kaikki lähtevät kuka minnekkin. Itse lähden kiertelemään koulua katsellen samalla karttaa yrittäen paikantaa siitä ominaisuusmutaatioiden luokan, missä seuraava tunti pidetään.

Kellojen soidessa vaellan muiden mukana ominaisuusmutaatioiden luokkaan. Kannan yhä matikan kirjaa sylissäni, enkä voi olla huomaamatta, miten kaikilla muilla on hienoja laukkuja ja reppuja. Olisipa minullakin, huokaan ja tyydyn kantamaan kirjoja käsissäni. Ainakin nyt.
Etsin vaistomaisesti minua auttanutta poikaa, mutten löydä häntä joukosta. Ehkä hän ei olekaan valinnut ominaisuusmutaatioita, ajattelen.

"Painajainen!" Kuulen jonkun hihkaisevan.
Käännän katseeni käytävälle, josta näen tulevan sini-ihoisen miehen, jonka keltaiset silmät kiiluvat hermostuttavasti.
"Moro!" Hän sanoo heilauttaen kättään tervehdykseen. En voi olla huomaamatta kättä, jossa on vain kolme suurta sormea. Hän muistuttaa hieman Mystiqueta...

"Hm? Uusi oppilas?" Hän kumartuu katsomaan minua. Nyökkään varautuneesti.
"Mahtavaa!" Hän huudahtaa hymyillen leveästi säikäyttäen samalla minut. Hymyistä monien oppilaiden kasvoilla päättelen Painajaisen olevan melko suosittu.
Hän avaa oven, jonka takaa avautuu minimaalinen huone, josta johtaa kaksi ovea. Painajainen avaa niistä oikeanpuolimmaisen, mikä kirvoittaa muutamasta oppilaasta ilon hihkaisuja ja toisista taasen voihkaisuja.

"OK, tänään ollaan ulkona." Painajainen ilmoittaa astuessaan ovesta pihalle.
"Mikä idea tulla sisälle ja mennä heti ulos?" Jupisen itsekseni, mutta seuraan silti kiltisti oppilaslaumaa. Suurin osa ryhmittyy lähelle Painajaista, kun taas minä jään puun varjoon. Siipeni lepattelevat laiskasti saaden hiukseni liehumaan kevätilmassa.
"Ominaisuusmutaatioiden tunti. Alotetaanpas siitä mihin viimeksi jäätiin." Painajainen sanoo. Sekunnissa kaikki ovat valinneet itselleen parin, paitsi minä. Tyypillistä!
"Mikäs sun nimi on?" Painajainen kysäisee minulta.
"Vampire." Vastaan nyökkäävälle opettajalle.
"Viimeks me enimmäkseen höpötettiin mutaatioista, kuten sullahan on tollaset kivat siivet. Onko ihan oikeeta nahkaa?" Hän kysäisee leikillään.
"Niin siis, me myös vähän niin kuin testattiin näit kykyjä. Kokeileppa." Hän sanoo minulle. Äh, miten muka voin 'kokeilla kykyjäni'??
"Se... se on vähän vaikeaa, kun en oikein osaa - tai siis tiedä mitä tehdä näillä. En osaa lentää jos haluan." Lisään läpäyttäen siipiäni.
"Oukki doukki, no testataanko voitko sä ees liitää." Hän sanoo.

'Oukki doukki'? Outoja opettajia ihan kaikki, ajattelen itsekseni. Ajatustenlukija, ilkeä tiukkapipo, 'oukki doukki' tyyppi ja Murjottava Magneetti.
"Miten?" Kysyn palaten ajatuksissani taas Painajaiseen.
"No, miten nyt yleensäkään liidetään." Painajainen tuhahtaa.
"No-" Aloitan, kun Painajainen nostaa minut kainaloonsa.
"Mitä-" Älähdän Painajaisen alkaessa kiivetä pystysuoraa puuta ylös minä yhä kainalossaan. Voin suorastaan tuntea oppilaitten kummastuneet ja oudoksuvat katseet.
"Noin. Testataanko?" Painajainen kysyy hymyillen istahtaen rennosti puunoksalle. Hän laskee minut kainalostaan vierelleen, enkä voi kuin yrittää pysytellä pystyssä.
"Siitä vaan! Räpytä vähän sun siipiä ja loikkaa!" Hän sanoo.
"Mut... mutta..." Yritän.
Äh, voinhan aina yrittää, ajattelen. Mutta maa on niin kaukana...
Tunnen siipieni kasvavan silkalla pelon voimalla. Painajainen hihkaisee riemuissaan ja joku kiljahtaa. Yritän hallita siipiäni, joiden kasvu on loppunut yllättävän nopeasti. Kai siksi, etten ole aivan järjettömän kauhuissani.
"Syteen tai saveen." Sanon ja läpytän siipiäni. Hump. Hump. Hump.
Alan kohota. Suoristaudun makaavaan asentoon katse kohti maata. Siipeni kuljettavat minua eteenpäin, enkä voi kuin kiittää taivasta siitä ettei tuule.
"Nonni! Mä TIESIN et Vampire osaa sen!" Painajainen hihkaisee.
Mahtoikohan Painajaien olla näkemässä ensimmäistä lentoani?

"Sitte tuut alas!" Hän huutaa minulle. Helpommin sanottu kuin tehty. Jos nyt lopetan siiveniskut, putoan naamalleni maahan, joka on muutaman metrin päässä minusta. Muutama metriä liikaa, mikäli minulta kysytään.
Mutta kun ei kysytä, huokaan. Yritän vääntäytyä pystyasentoon huonolla menestyksellä. Punnerran itseni lopulta vaivoin pystyyn.
"Huh." Huoahdan helpottuneena. Nostaessa katseeni eteenpäin tajuan koulurakennuksen olevan alle metrin päässä. Yritän kaikin keinoin pysäyttää itseni huonoin tuloksin.
"Awgh..." Älähdän törmätessäni kovaan, turhankin kovaan tiiliseinään. Valun sitä alas kuin missäkin sarjakuvassa siipieni samalla kutistuessa.
"Noooo... Se meni muuten hyvin, jollei tota törmäystä lasketa."
Painajainen sanoo hivenen nolona. Mitä hänen pitäisi nolostua? Minähän se siihen törmäsin, ajattelen.
"Sattuiko sinuun?" Kuulen jonkun kysyvän. Huomaan kysyjän olevan pienehkö tyttö, joka näyttää olevan kuitenkin kokoonsa nähden väärän ikäinen. Kuin 17 vuotias tyttö 10 vuotiaan tytön ruumiissa.
"J-joo..." Sanon hieroen kipeitä käsiäni. Itse asiassa nyt kun alan keskittyä asiaan, huomaan joka paikkaa kolottavan, pahiten kirvelee jalkoja ja käsiä, jotka ottivat pahimman tärähdyksen vastaan. Toinen siipeni on ruttaantunut ilkeästi ja nyt sykkii kipua.
"Anna kun autan." Hän sanoo tullen luokseni. Tyttö laskee lempeästi kätensä siipeni päälle ja alkaa hitaasti vääntää sitä oikeaan asentoonsa. Älähdän kivusta, joka kuitenkin häipyy ytön saadessa siipeni luonnolliseen asentoonsa.
"Kiitos." Kiitän tyttöä, joka vain hymyilee vastaukseksi ja ottaa silmäiltäväkseen vasemman käsivarteni.
Painajainen häätää muut oppilaat pois luotamme ja lähtee itse puun alle norkoilemaan. Jos olisi kesä, hän varmasti nappaisi puusta omenan, rouskuttaisi sitä ja nukahtaisi.
"Kannattaa pestä nämä, etteivät haavat tulehdu." Tyttö sanoo osoittaen käsiini hiertyneitä haavoja. Tulivat kai siitä, kun valuin seinää alas, totean mielessäni.
"Pysy siinä, haen sinulle jotain jolla pestä ne." Hän sanoo ja lähtee juosten sisälle. Jään paikoilleni aivan kuin hän toivoikin.
Tytö palaa pian käsissään ämpärillinen vettä, desinfiointiainetta ja rätti.
Hän istahtaa viereeni ja alkaa hyräillen puhdistaa haavojani.

"Olen Tina. Tina Wells. Kaikki kyllä kutsuvat minua Tinyksi..." Hän sanoo aavistuksen verran masentuen.
"Tina... Miksi autat minua?" Kysyn kallistaen päätäni. Tiny hätkähtää kysymystä ja päästää kummastuneen äännähdyksen.
"Miten niin? Tarvitaanko auttamiseen jokin syy?" Hän kysyy minulta. En pysty vastaamaan vaan pysyn hiljaa.

Tunti on melko lailla ohi Tinyn saadessa haavani puhdistettua. Kiitän häntä vielä kerran ja lähden sisälle kellon soidessa. Se kai soi aina tuntien päättyessä ja alkaessa.
"Seuraavaksi biologiaa..." Mumisen kulkiessani joukon mukana.
"Miksi kaikki menevät tuonne vaikka biologian luokka on aivan toisessa suunnassa?" Kysyn edelläni kulkevalta tytöltä.
"Meillä on ruokailu." Hän vastaa ja kiiruhtaa ystäviensä luo pölöttämään jostakin.
Miten saatoinkin unohtaa ruokailun? Nälkäkin kurnii jo...

Syön hyvällä ruokahalulla eilisellä paikallani. Joudun kestämään koko ruokailun ajan Meganin mulkoilua. Voin vain kiittää, ettemme ole samoilla tunneilla. Syötyäni käyn viemässä matikan kirjani huoneeseeni ja jään sinne hetkeksi odottamaan kellojen sointia. Luppoajan katselen lukujärjestystä yrittäen painaa sen mieleeni.
"Eli maanantaina matikkaa, ominaisuusmutaatiota, ruokailu, bilsaa, mussaa ja kaksi tuntia ussaa." Opettelen ääneen.
Katseeni vaeltaa tuntien opettajien listaan, mikä todistaa seuraavan tunnin opettajaksi Magneton. Sitten Mystique... En voi olla ajattelematta riipusta aina kun joku mainitsee Mystiquen tai Magneton!
Eikä heitä voi ikuisuuksiinkaan vältellä...
Lasken käteni taskuni kohdalle vain varmistuakseni, että riipus on yhä siellä. Otan sen esille, mutta ennen kuin ehdin avatakaan sitä ovi aukeaa paljastaen Ragen.

"Mikä päivä! Wolverinen erikoisliikka ja Erikin energian hallintarääkki... Eikä tää oo ees ohi! Hei, mikä toi on?" Rage sanoo äkkiä kiinnittäen huomiota riipukseen.
Piilotan riipuksen selkäni taa hätäisesti.
"E-eei mikään..." Vastaan hermostuneesti.
"Joo, ja mä oon Marilyn Monroe. Näytä se!" Rage sanoo äkkiä syöjksähtäen kohti äskeisen uupumuksensa täysin unohtaneena.

"Enkä!" Kivahdan vaihtaen riipuksen toiseen käteen. Nousen seisomaan yrittäen pitää sydämen muotoisen riipuksen poissa 2 vuotta vanhemman tytön ulottuvilta. Kellot soivat uhkaavasti, eikä Rage tee elettäkään lähteäkseen.
Tungen riipuksen taskuuni ja ryntään nopeasti käytävälle paiskauttaen oven kiinni ennen kuin Rage ehtii perääni.

Huokaan helpotuksesta ja otan esille kartan. Nojaan käytävälle aukeavaan oveen, jota Rage yrittää avata kaikin voimin.
"Iik!" Kiljahdan, kun äkkiä pääni yläpuolelta päälleni putoaa puun palasia, jotka tarkemmin katsottuna ovat ovesta peräisin. Siirtäessäni katseeni ylös huomaan ovessa ammottavan suurehkon reiän, jossa on palava nyrkki, joka sytyttää puun ympäriltään palamaan.
Kiljaisen uudestaan ja lähden karkuun. Yritän juostessani samalla paeta kohti bilsan luokkaa katse tiiviisti kartassa. Liukastellen punaisilla kultakoristeisilla matoilla saavun lopulta bilsan luokan ovelle. Huokaisen helpotuksesta huomatessani, ettei Magneto ole tullut vielä.

Odottelen oven ulkopuolella Magnetoa, jota ei näy eikä kuulu. Ajatuksiinii hiipii mielikuvia, joista syytän yksinomaan riipusta. Kuuntelen ajankuluksi muiden keskusteluja, joihin kuuluu enimmäkseen Magneton myöhästyminen ja joidenkin koululaisten suhdekiemurat, jotka eivät yksinkertaisesti voisi vähempää kiinnostaa. Sitten korviini kuuluu keskustelunpätkä, joka saa minut valpastumaan.
"Kuulitko jo siitä Saherinesta? Se outo mutantti, muistatko? Se mies on kuulemma jossain USA:n rannikolla. Miksikö? Se taisi olla jonakin professorina..." Kuulen jonkun kuiskuttavan.
Saherine! Voisiko se olla... isä?
Mutta isähän... isähän... missä hän oikeastaan on? En tiedä...
En tiedä...

Juuri silloin Magneto ilmaantuu paikalle.
"Anteeksi myöhästyminen." Hän sanoo ja avaa oven oppilaiden tehdessä tietä.
"Ja Vampire, muista jälki-istuntosi." Magneto muistuttaa minua.
En ole vieläkään tottunut siihen, että minua kutsutaan Vampireksi.
"Missä se pidetään?" Kysyn aivojeni yhä askarrellessa riipuksen parissa.
"Matematiikan luokassa." Hän vastaa ja kulkee opettajan pöydän taa.
Kaikki hälisevät etsiessään istumapaikkojaan. Minä vain istahdan syrjään muista kaikista takimmaiselle pulpetille.
"Magneto, minulla ei ole kirjoja." Ilmoitan heti alussa. Kiitän onneani siitä, ettei Magneto alkanut jäkättää samoin kuin Storm, vaan käskee hakea kirjat hyllyltä.

"Sivu 55." Erik sanoo saaden kaikki selailemaan tekstikirjaa etsien oikeaa sivua.
"Australian eläimiin kuuluu muunmuassa kenguru, joka..."

"Taivaan kiitos!" Henkäisen kellojen vihdoinkin soidessa. Magneto mulkaisee minua pahasti, mutten välitä siitä, vaan suuntaan käytävälle ja käytävästä ulos.

Välitunnilla vain vaeltelen pihalla tylsistyneenä. Biologian kirjat sylissä istahdan puun alle ja jään siihen nojaamaan.
"Hei, Vizyra!" Kuulen jonkun kutsuvan minua. Käännän katseeni äänen suuntaan ja näen matikan tunnilta tutun silmälasipäisen pojan.
"Sun nimihän oli Vizyra, vai mitä?" Hän kysyy.
"Joo, mutta voit sanoa Vampire, jos haluat." Hymyilen paljastaen samalla kulmahampaani.
"Selvä. Minä olen Jacob, mutanttinimeltä Woof." Jacob sanoo.
"Millainen kyky sinulla on?" Kysyn uteliaana.
"Katso." Jacob sanoo. Hänen päästään ponnahtaa koiran luppakorvat ja äkkiä hänellä on jopa koiran häntä. Jacob haukahtaa ja alkaa läähättää näyttäen melko söpöltä.
"Ihan kuin koira!" Hihkaisen yrittäen estää mielihalua paijata Jacobia. Hän vain on niin suloisen koiramainen.
"Jep." Jacob sanoo hymyillen.
"Ja sä ihan kuin vampyyri." Hän sanoo osoittaen siipiäni. Läpäytän niitä pari kertaa ja nyökkään vastaukseksi.

Kellot soivat yhtä äänekkäästi kuin aina, ellei ehkä ärsyttävämmin.
"Onko sinullakin musiikkia?" Kysyn Jacobilta, jolta saan vastaukseksi nyökkäyksen haukahduksen kera.
"Hiisi vie, näitä on vaikea vetää takaisin!" Jacob ärähtää. Veikkaan hänen tarkoittavan koirankorviaan ja häntäänsä.
"Mitä suotta. Ne on söpöt." Sanon hymyillen Jacobin ilmeelle, johon sekoittuu hämmennystä ja nolostusta.

"Meillä on seuraavaksi Mystiquen tunti. Oletko tavannut hänet?" Jacob vaihtaa puheenaihetta. Pudistan päätäni.
"En, mutta olen nähnyt hänet." Vastaan sen enempiä selittelemättä.
Kävelemme yht'äkkiä ilmaantuneen oppilasparven keskellä kohti raskaan näköistä, harmaaksi maalattua teräsovea.
Ovi avautuu sisältäpäin paljastaen suuren luokan täynnä penkkejä, joista minulle nousee mielikuva elokuvateatterista, jonka näin kerran jossakin lehdessä mainoksessa.
Oven avannut nainen hymyilee leveästi ja viittoilee oppilaita istumaan. Nainen - jota epäilen Mystiqueksi - on punahiuksinen ja sini-ihoinen, aivan kuin Painajainen. Ovatkohan he sukua?
"Sinähän olet se uusi oppilas, eikö totta? Sinä olit... hetkonen..." Mystique pohtii.
"Vizyra Saherine. Vampire." Sanon. Mieleeni hiipii taas salakavalasti se riipus. Ääh, miksi ikinä pitikään ottaa se Charlesin kansliasta?
"Vampire, niinpä tietysti. Mene vain istumaan." Mystique sanoo ja kiiruhtaa itse alas portaita opettajanpöydän ääreen.

"No niin, hiljaa kaikki. Hiljaa. Hiljaa! HILJAA!" Mystique karjuu saaden luokan vihdoin ja viimein hiljaiseksi.
"Niin, tänään yritämme soittaa tämän kappaleen." Mystique sanoo asettaen paperin jonkin koneen alle, joka heijastaa paperin valkokankaalle. Kirjaimellisesti valkoiselle kankaalle.
Luen laulun sanat, enkä voi olla ajattelematta, ettei laulu voi olla mitään muuta kuin lastenlaulu. Kaikki höpötys nalleista, karkeista ja anteeksiannosta saa vatsani vääntelehtimään. Etenkin se jakso, jossa lauletaan kuinka ihanaa olisi elää pinkissä karkkimaailmassa.
"Selvä, kuunnellaan tämä ensin levyltä ja soitetaan se sitten." Mystique ilmoittaa vetäytyen tietokoneensa ääreen. Tietokoneen jopa minä tunnistan.

"Oikeasti, mikä lastenlaulu tuo on?" Jacob kuiskaa vierestäni.
"Niinpä. Minä en ainakaan aio laulaa tuota!" Totean päättäväisesti kädet puuskassa.
"Sama!" Jacob sanoo haukahtaen. Mystiquen laittaessa laulun soimaan tietokoneelta laitan kädet korvien peitoksi. Siinä laulaa ilmeisesti joukko kauheita, kiljuvia kakaroita. Moisella äänellä varmasti voisi rikkoa lasin, ajattelen synkkänä.

"Kuka haluaa soittaa rumpuja? Tarvitaan vain peruskomppi." Mystique sanoo saaden monia käsiä nousemaan, varmasti yli puolet luokasta viittaa. Mystiquen valitessa Tinyn monet puuskahtavat turhautumisesta, mutta innostuvat taas opettajan kysyessä vapaaehtoisia soittamaan kitaraa.
Päätän pitää käsiä korvilla koko lopputunnin ajan. Ja syystä.

"Oho, onko kello jo noin paljon?" Mystique huudahtaa kellon soidessa. Luokka hajaantuu innokkaasti tunnista höpisten.

Mennessämme välitunnille päähäni pälkähtää eräs idea.
"Jacob, haluaisin näyttää sinulle jotakin." Sanon Jacobille, jonka pää kääntyy minua kohti uteliaana. Johdatan Jacobin pensaiden ja parin puun suojiin koulurakennuksen taakse.
"Niin mitä halusit näyttää?" Jacob kysyy.
"Tämän." Vastaan ja kaivan esille riipuksen. Jacob kumartuu välittömästi riipuksen ylle ja nappaa sen itselleen.
"Avaa se." Yllytän koirankorvaista poikaa. Jacob avaa riipuksen hitaasti, kuin peläten että sieltä ponnahtaa jotakin iljettävää ja limaista.
"Magneto! Ja... Mystique?" Hän henkäisee.
"Mistä sait tämän?" Jacob kysyy tuijottaen riipusta.
"Otin Professori X:n kansliasta." Vastaan saaden vastaan tuijotuksen.
"1. Miksi? 2. Miksi olit siellä?" Jacob kysyy yhä vain tuijottaen.
"1. Olen utelias. 2. Minun piti valita valinnaisaineet." Vastaan Jacobille.

"Magneto... Mystique..." Jacob mutisee tyhjyyteen tuijottaen vielä matkallamme uskonnontunnille.
Painajainen jo odottelee meitä luokan ulkopuolella rennosti loikoillen.
"No mutta, sieltähän tulee seiniin lentäjämme! Onkos lepakkotyttö löytänyt poikaystävän?" Painajainen vihjailee saaden minut punastumaan korvannipukoitani myöten.
"Vitsi vitsi!" Hän huudahtaa ennen kuin alan raivota hänelle.
Katsahtaessani Jacobiin huomaan hänenkin olevan aivan punainen.

"Selvä, uskontoa." Painajainen sanoo yht'äkkisen vakavana.
Hän avaa oven, jonka takaa avautuva luokka on yllättävän pieni.
"Mutta... Painajainen, eihän tuonne mahdu kuin puolet luokasta!" Huudahdan.
"No, istukaa kaksi samalla tuolilla. Sehän sopii teille kyyhkyläisille, eikö?" Painajainen sanoo virnistys kasvoillaan.
Katsoessamme toisiamme huomaamme molemmat punastuneemme. Menemme silti saman pulpetin ääreen, mutta minä jään lattialle istumaan pulpetin viereen.
Painajainen käskee meitä ottamaan esille uskonnonkirjat ja valistaa minua siitä, ettei uskonnonkirjoja riitä kuin puolelle luokkaa, joten joudun katsomaan samasta kirjasta kuin Jacob.
No, tehtäväkirjan kanssa tulee helppoa, kun on sentään kaksi tekemässä samoja tehtäviä, ajattelen tyytyväisenä.

Uskonnontunti kuluu nopeasti Painajaisen selostaessa uskonpuhdistuksesta vakaasti ja varmasti kuin olisi itse ollut paikalla todistamassa tapahtumia, mikä onkin varmasti yksi hänen haaveistaan.

"En olisi uskonut Painajaisen olevan noin... uskonnollinen." Totean ollessamme kuulomatkan päässä hänestä.
"Jep." Jacob sanoo heilauttaen laiskasti häntäänsä.
"Mitäs seuraavaksi? Ei enää tunteja tälle päivälle, eikä mitään erityistä tekemistä. Minä en oikein viitsisi mennä takaisin huoneeseeni..." Muistelen Ragea. Sitä hän siis tarkoitti sillä 'kuule se selviää sulle, jos mä suutun tarpeeks'.
"Mä tiedän! Oletko käynyt vielä tietokonehuoneessa?" Jacob kysyy.
"En ole edes kuullut." Vastaan.
"Sinne siis!" Jacob hihkaisee ja lähtee toiseen suuntaan häntä vipattaen.
Seuraan häntä käytäviä pitkin viitsimättä edes katsoa karttaa. Kyllä Jacob tuntee tien, luulen.

"VAU!" Henkäisen astuessamme tietokonehuooneeseen. Huone on täynnä kaiken maailman tietokoneita, pleikkareita ja ylipäätänsä koneita, joista puoliakaan en tunnista.
"Mitä testataan ekaks?" Jacob kysyy suunnistaen samalla kohti TV:tä, jonka vieressä ja alla on erilaisia pelikonsoleita. Hän nappaa käteensä yhden valkoisen ohjaimen ja teen samoin. Jacobin painaessa nappia TV käynnistyy ja alkaa pyörittää jotakin saippuaoopperaa, joka kuitenkin vaihtuu nopeasti valikkoruudukoksi.
"Mitä pelataan? Mario Karttia? Mario Partt 9? We Dance?" Jacob kysyy. Valitsen ohjaimella 'We Dance' pelin ja aloitamme.

"Hah! Luuseri! Voitan sut sata-nolla!" Hihkaisen voittaessani Jacobin taas. Siipeni vipajavat kiihtymyksestä.
"Mitä jos lopetettais tältä päivältä? Ootko kattonu vähään aikaan kelloa?" Jacob kysäisee haukotellen makeasti. Vilkaisen pelin alakulmassa olevaa kelloa, joka näyttää miltei puoltayötä.
"Oho!" Älähdän. Miten aika voikaan kulua niin nopeasti?
"Hyvää yötä." Jacob toivottaa sammuttaessaan Wii:n.
"Hyvää yötä." Vastaan ja lähden haukotellen kohti huonettani.



//Joo tuli "vähän" pitkä :D Ja se siitä hiihtoloma-lomasta. Meni taas pieleen kun miettii mitä tuli kirjoitettua Vizyran luonteeseen, yhyy. Oli kyllä vähän hankalaa, kun Mystiquesta ei ole minkäänlaista luonnekuvausta enkä ole koskaan katsonut X-meniä...//

Vastaus:

Tämä on taas oikein ihana tarina, on mukavaa kun kirjoitat näinkin usein. ;) Hahmot käyttäytyvät toistensa kanssa taitavasti ja kuvailet opettajiakin hyvin. Kiitos kun huomautit Mystiquen esittelyn puutteista, pitää korjata asia.
Saat yhdeksän haastepistettä! Alan muuten pikkuhiljaa epäillä että sinullakin on jotain telepaattisia kykyjä, kun epäilet sukulaisussuhdetta Mystiquen ja Painajaisen välillä ilman leffoja tai sarjakuvia...

- Charles

Jep, läksyksi Ominaisuusmutaatioista saat - no tietysti pidemmälle aikavälille harjoitella siipien käyttöä - ottaa hiukan selvää lepakoista, kun ne nyt vaikuttavat olevan mutaatiosi perusta. Miten niiden siivet ovat verrattavissa ihmiskäden anatomiaan?

- Painajainen

Nimi: Vizyra

21.02.2013 10:45
~Salaisuuksia~

*Haukotus*
Avaan hitaasti silmäni. Kiljahdan säikähdyksestä eteeni ilmestyessä äkkiarvaamatta tytön pää. Tuijotettuani hetken päätä tajuan sen kuuluvan Ragelle, joka räjähtää nauramaan.
Rage kierähtää lattialle hervottomasti hekottaen. Tuhahdan kädet puuskassa paheksuvasti. "Pyh." Totean ja vilkaisen kelloa, jonka digitaalinäytössä hehkuu numerot 11:15. Noustessani sängystä kävelen lattian poikki varoen astumasta Ragen päälle, joka haukkoo happea kasvot punertaen.
Suuntaan koristeelliselle peilille, jonka alle on naulattu puinen apupöytä, jolla lepää ilmeisesti Ragen kampa. Tarraan kampaan ja alan harjata punaista hiuspehkoani. Taas uusi taistelu takkuja vastaan, ajattelen kiskoen samalla tupollisen sähäkän punaisia hiuksia.

"Vihdoinkin!" Henkäisen saadessani ajettua takut pakosalle kamman mahdilla. Venyttelen raukeasti ja luon kunnollisen silmäyksen peilikuvaani, ja jähmetyn niille sijoilleni. Katseeni keskittyy hivenen violetin sävyyn välähtäviin, ennen niin sinisiin silmiin. Alkaako mutaatio muuttaa jo silmiänikin?
Eikö mikään ole pysyvää?

En kiinnitä Rageen mitään huomiota tämän kuvaillessa sekaisia hiuksiani ja 'mahtavaa' ilmettäni säikähtäessäni. Tungen lukujärjestykseni housuntaskuun avaimen seuraksi ja suuntaan ulos käytävälle.
"Oota!" Kuuluu Ragen ääni laskiessani kättäni ovenkahvalle.
"Niiin?" Kysyn jäisellä äänensävyllä.
"Täs koulun kartta. Usko pois, ei kukaa löytäny tääl aluks yhtää mitää, mut kyl sitä sitte paris kuukaudes alkaa jo vähä oppii. No, ota ny!" Rage patistaa ojentaen rullattua paperinpalasta.
Tuijotan tytön indigonsinisiin silmiin hetken kuin yrittäen tunnistaa niiden sisuksista ivaa. Otan kartan hivenen hämmentyneenä ja luikahdan käytävälle.

Avaan kartan, johon on tosiaan piirretty koko koulu jokaista huonetta myöten. Joidenkin huoneiden kohdalle on kirjoiteltu muistiinpanoja. Huomaan kartan alakulmassa kauniilla käsialalla kirjoitetut sanat: Anteeksi, Vizyra.
Hymynpoikanen hiipii huulilleni. Luultavasti voisin tällä kertaa antaakin anteeksi, ajattelen.

Kartan avulla onnistun löytämään ruokasalin, johon on kerääntynyt jo melkoinen määrä oppilaita, joista joitain on vain turhankin vaikea olla tuijottamatta.
Katseeni pysähtelee mitä erilaisimmissa mutanteissa, joista yhdellä on kuusi kättä, mistä seuraa se, että pojan paidassa on kaiken kaikkiaan kuusi hihaa, jonka avulla pojasta tulee mieleen enemmänkin mustekala kuin ihminen.
Läpytän siipiäni hermostuneesti ihmisten tungeksiessa täpötäydessä salissa.
Katson ympärilleni. Molemmilla puolillani on pitkiä pöytiä, joista osa on kokenut kovia.
Edessäni häämöttää seisova pöytä. Pöydällä lepää tarjottimilla ja lautasilla erilaisia ruokalajeja, joista osaa en edes tunnista. Otan pöydän päädystä oppilaille tarkoitetusta lautaspinosta yhden lautasen ja tarkastelen pöydän antimia.
Päädyn hyvin nopeasti salin toisessa päässä olevan pöydän luo, jossa säilytetään mitä ilmeisimmin jälkiruokia.
Laitan lautaselleni tyytyväisenä muffinssin, muutama suolakeksiä ja karkkien armadan. En välitä toisten paheksuvista katseista, vaan etsiydyn vapaalle paikalle, kauas muista.

Mutustan tyytyväisenä taivaallisen suklaista muffinssia, kun ovesta astuu sisään ihminen, jonka viimeiseksi haluan nähdä. Megan.
Yllätyn hivenen huomatessani toisten mutanttien pakenevan tytön tieltä. Jonkinlainen julkkis siis, mikä yllätys, ajattelen kitkerästi.
Toisaalta, jos on niin tyhmä kuin tuo näyttää, niin ei ihme, että kaikki kaikkoaa tieltä, ajattelen virnistellen.

"Kappas kappas, eilisen hupinumerohan se siinä." Kajahtaa Meganin ääni. Nostan vaistomaisesti katseeni kohti tyttöä.
"Taisit oikein nauttia siitä hössötyksestä." Megan jatkaa kävellen luokseni. Havaitsen monien vaienneen ja tuijottavan nyt meitä kavereittensa sijasta.
"Hyvähän sun on siinä muffinssia mutustella, kun sun ei tarvitse huolehtia painosta. Sinähän oletkin jo vähän..." Megan jättää lauseen ilmaan roikkumaan tahallaan antaen kaikkien päätellä lopun.
"Niin, vähän niin kuin sinä, mutta vaan kevyempi. Noin viidelläkymmenellä kilolla." Vastaan siirtyen suolakekseihin. Meganin kasvot punehtuvat joko raivosta tai nolostuksesta. Itse toivon jälkimmäistä.
"Pfft." Drop-out tuhahtaa. "No, saiko lepakkomiehemme nukutuksi, vai vaelsitko käytävillä imemässä toisten verta?" Megan sanoo ilmeisesti parempien sutkautusten puutteessa.
"Kuule, teki mieli käydä imemässä sun verta, mutta kun sä maistut ihan..." Korostan 'ihan' sanaa, jonka jälkeen teen yökkäysliikkeen. Päätelkööt siitä.
Muutama naurahdus kuuluu salista, jostakin kuuluu: "Ouuu, mikä dissaus!"
Meganin palava katse hiljentää koko salin, mukaan lukien muutamat, jotka yrittivät näytellä, ettei mokoma sanaharkka kiinnosta.
"Kuule nyt, vampyyrityttö, sano mitä sanot, mutta tämän koulun pohjasakkaan kuuluu just sun kaltaiset tyypit. Usko pois, olen nähnyt ne. Säälittäviä." Megan sihahtaa tarpeeksi hiljaa, ettei kukaan muu kuule hänen sanojaan.
"Ne näyttelee coolia, mut oikeesti heti kun niitä loukkaa vähänkin, niin ne ryntää pillittämään opettajalle. Etkä sä oo mikään poikkeus."
"Olen, deal with it." Vastaan mulkoillen Megania.
"Ja sehän nähdään." Hän vastaa ja marssii salista käytävään ovet paukkuen.


Lähden lopulta salista puoliksi siksi että olen täynnä, puoliksi siksi etten kestä toisten intensiivistä tuijotusta.
Ruokasalin ulkopuolella otan taas esille kartan, josta bongaan 'Professori X:n kanslian'. No, jos kerran pitää valita ne aineet, niin...
Kuljen kiemurtelevilla käytävillä, joista minulle tulee lähinnä mieleen majesteettinen labyrintti kuin koulu.
Oikeasti, mistä he ovat saaneet tarpeeksi rahaa tähänkin rakennukseen?
Lopulta saavun turhankin mahtipontisen oven luo. Ovi on minua noin kaksi kertaa korkeampi ja siihen on kirjailtu - toki kauniilla käsialalla josta ei saa mitään selvää -
Professori X
Charles Xavier

Koputan oveen odottamatta liiemmälti vastausta. Hän on varmasti syömässä, kunnes räjähtää. Siksi yllätynkin, kun minulle vastaa vaimea ääni: "Sisään".
Astun sisään keskikokoiseen huoneeseen, jonka lattia nousee huoneen perällä portaikkona ja muuttuu tasanteeksi, jossa on mitä erilaisimpia laitteita, joista en tunnista yhtäkään. Huoneen keskellä on koristeellinen puinen pöytä, minkä ääressä istuu Professori X.
"Moi..." Sanon yht'äkkiä tietämättömänä, mitä tehdä.
"Huomenta. Tulitko valitsemaan valinnaisaineesi?" Charles kysyy.
Nyökkään välittömästi, johon Charles vastaa alkamalla penkoa pöydällään lojuvaa paperipinoa.
"Tässä!" Hän huudahtaa yllättäen. Hätkähdän, mutten anna sen näkyä päällepäin.
"No niin, tässä on lueteltu kaikki aineet, niistä tietoja ja ketkä opettavat niitä. Ole hyvä, valitse." Hän sanoo ojentaen paperin minulle mahtavan haukotuksen lomassa.

Tutkailen listaa, josta huomaan helpotuksekseni, ettei Storm opeta mitään ainetta paitsi niitä, joissa lukee 'Kaikki opettajat vaihdellen'.
Huomioni saa heti 'Omisaisuusmutaatiot' kohta, johon kuuluu mutaation kontrolloinnin harjoittelua. Jos pääsisin niille tunneille, saattaisin oppia hallitsemaan siipiäni, etten taas lennähdä taivaan tuuliin. Muisto sykkii ikävästi ajatuksissani, vaikka kuinka yritän sysätä sitä pois, taka-alalle.
Siipeni räpyttelevät kuin yrittäen taas lennättää minut jonnekkin. Kiinnitän silti kaiken huomioni listaan yrittäen olla välittämättä villinä läpyttävistä siivistäni.

"Ottaisin taiteen, ominaisuusmutaatiot ja erikoisliikunnan. Ja perinnöllisyystieteen ja genetiikan." Lisään nopeasti.
"Selvä." Charles toteaa tyhjentävästi, kirjoittaa valitsemani aineet toiselle paperin palalle ja häätää minut huoneestaan. Nappaan mukaani jonkin pikkutavaran pöydältä ennen kuin Charles ehtii lukita minut käytävän puolelle.

Vinosti hymyillen tarkastelen nappaamaani esinettä. Esine on sydämen muotoinen riipus, joka napsahtaa helposti auki. Tuijotan riipuksen siällä olevaa kahta kuvaa puoliksi järkyttyneenä, puoliksi hämmentyneenä.
Riipuksen vasemmalla puoliskolla on pieni kuva Magnetosta, joka poikkeuksellisesti hymyilee. Oikealla puolella taasen on kuva sini-ihoisesta, punatukkaisesta naisesta, jonka muistan hämärästi eilisestä.
"Voi..." Mutisen järkyttyneenä.


"Rage, mikä tämän opettajan nimi on?" Kysyn näyttäen irrottamaani kuvaa naisesta.
"Joo, eiks toi oo Mystique? Miks sä sen haluut tietää?" Rage kysyy. Alan käydä päässäni läpi monia eri hätävalheita, joista joudun yli puolet karsimaan epäuskottavuuden takia.
"Satuin vain löytämään tämän kuvan käytäviltä..." Vastaan keksimättä parempaakaan hätävalhetta.
"Epäilemättä." Rage vastaa kääntäen huomionsa takaisin kirjaansa.

Istahdan sängylleni miettimään Magnetoa ja Mystiqueta.
Oi elämä, miten voin enää kohdata Magneton pokerinaamalla? Se selviää varmasti huomenna, ajattelen synkästi. Ja Mystique?
Niin kauan kun kaksikko ei saa tietää mitään, olen turvassa. Juuri samalla hetkellä päähäni pujahtaa yksi ajatus. Professori X:hän on ajatustenlukija!
Sinne meni sekin salaisuus. Toisaalta, mikä salaisuus se Charlesille on? Hänenhän työhuoneestaan tämä löytyi.
Lysähdän sängylle voimatta muuta kuin odottaa, mitä huominen tuo tullessaan.

//Joo sori, lähetin ennen kuin vastasit viime lukuunkaan, mutta kun tuli jonkin sortin tarinankirjoitus mania :DD//

Vastaus:

Uu, tähänhän alkaa sekoittua suhdekiemuroita! :D Onpa jännää...

Ihanaa kun minäkin sain vihdoin tietää miltä koulun ruokasali näyttää. ;) Kuvailit taas kerran oikein taitavasti ja dialogeja on mukava lukea. Odotan innolla että pääsen lukemaan tuntitarinoitasi, ja antamaan läksyjä. Saas nähdä miten niistä suoriudut. ;)
Saat 7 haastepistettä!

- Charles

Nimi: Vizyra
Kotisivut: http://doomworld.suntuubi.com/

14.02.2013 22:05
~Vampire~

"APUAAAAA!" Kiljun avuttomasti tuulen kuljettaessa minua kohti pois koulusta. Vilkuilen hädissäni ympärilleni. Ilma kylmenee uhkaavasti pilvien tullessa lähemmäs. "Nyt olisi ihan kätevä oppia käyttämään näitäkin siipiä." Jupisen toivuttuani tarpeeksi purnatakseni.
Keskitän kaiken huomioni jättimäisiksi muuttuneisiin siipiini yrittäen hallita niitä. Suljen silmäni ja korvani muun maailman melulta, jota ei kylläkään ole aivan liikaa yläilmoissa.
Onnistun räpyttelemään vasenta siipeäni ja siten kääntymään vasemmalle, mistä ei ole mitään mainittavaa hyötyä. Läpyttelen siipiäni hivenen rauhallisemmin, josta seuraa se, etten leiju enää yhtään ylemmäs.

Kiedon käteni ympärilleni suojaksi kylmältä. Tärisen heikosti yrittäen samalla kuumeisesti keksiä ulospääsyä tilanteesta.
"Mieti, mieti, mieti..." Hoen samaa mantraa, kunnes lopulta tajuan. Tekisi mieleni lyödä itseäni kasvoihini, mutten viitsi altistaa hihojen suojissa piileskeleviä käsiäni kylmälle. Keskittyen kovasti onnistun leyhäyttelemään suuriksi kasvaneita siipiäni rauhalliseen tahtiin yhä vain harventaen iskujen väliä.
Alan hitaasti laskeutua kohti maata. Onnistun laskeutumaan normaalia matalammalla leijuvaan pilveen, jota voi kuvailla vain yhdellä - ei, kahdella sanalla: kylmä ja märkä. On kuin minut työnnettäisiin jäätävän kylmään järveen, jossa leijuu joka toinen sentti ilmakuplia.
Olen varma, että jäädyn jääkalikaksi, ennen kuin pääsen takaisin maan pinnalle.
Huomaan koulun näkyvän jo, vaikkakin aivan liian pienenä. Räpyttelen tarpeeksi tiheään, etten putoa, mutta kuitenkin tarpeeksi harvoin, etten lähde taas leijailemaan korkeuksiin.
Koulun tilukset muuttuvat hetki hetkeltä suuremmiksi, mikä valaa minuun toivoa. Ehken sittenkään jäädy tänne tai putoa siipieni pettäessä.
Juuri silloin alan tuntea siivissäni kummallista kutinaa, kihelmöintiä. Käännän päätäni vaivalloisesti ympäri nähdäkseni selkämykseni. Tajuan kauhukseni lepakonsiipieni kutistuneen.

Tuuli tarttuu siipiini ja ehdin jo pelätä lähteväni leijumaan jonnekkin kauas, mutta yllätyksekseni tuulenpuuska viekin minua alaspäin, minkä kaiken järjen mukaan pitäisi olla mahdotonta. En kuitenkaan ajattele mitään mahdollisuuskien rajoja, siivet selässäkin ovat sulaa mahdottomuutta, totean ajatuksissani. Näen piiriksi kerääntyneen lauman ihmisiä, luultavasti opettajia, sekä tietenkin oppilaita.
Kukapa jättäisi tilaisuuden väliin katsoa, kuinka uusi oppilas sählää kykynsä kanssa?

"No niin, ihan rauhassa vain." Rauhoittelee sini-ihoinen nainen kovalla äänellä, joka hädin tuskin kantaa korviini. Nyökkään vaisusti vastaukseksi hampaitteni kalistessa ja keskityn taas siipiini. Ne miltei lakkaavat liikkumasta, jolloin lakkaa tuulemasta.

Täristen holtittomasti rysähdän piirin keskelle. Tutisevat jalkani eivät kanna minua, vaan pettävät altani. Siipeni kutistuvat pikkuhiljaa, kunnes ovat miltei normaalikokoiset. Kaikki alkavat pulista ja kuulen jonkun jopa kirkaisevan.

"Väistäkää, väistäkää..." Kuulen jonkun sanovan väkijoukon seasta.
Kohotan katseeni nähdäkseni valkopukuisen naisen tyrkkivän toisia pois tieltään.
"Lentäviä tyttöjä, kilometrejä kerralla juoksevia poikia, mitä vielä?" Hän jupisee itsekseen.
Yritän huiskauttaa kättäni viestittääkseni olevani kunnossa, mutta kohmettuneet sormeni eivät tottele. Naisen onnistuu lopulta päästä luokseni oppilasparven lävitse. Hän yrittää tyynnytellä minua, etten tekisi mitään harkistematonta. Yritän olla mahdollisimman rentona naisen nostaessa minut vaivalloisesti pystyyn.
"X, auttaisitko?" Nainen kysäisee, jolloin Charles rientää heti auttamaan. Noiden kahden nostaessa minut pystyyn yhteisvoimin minulle jää aikaa tarkastella ympärilleni kerääntynyttä oppilasjoukkoa. Bongaan parvesta Meganin virnistävän naamataulun. En kiinnitä tyttöön huomiota, vaan yritän keskittyä kaikin voimin kävelemiseen valkoisiin pukeutuneen naisen ja Professori X:n välissä.
Aluksi käveleminen tuntuu hankalalta, mutta helpottuu jalkojeni tajutessa, kuinka paljon lämpimämpää maan pinnalla on.

***

"Et ole tosissasi! Ragen kanssa? Kuulithan mitä Vizyra teki Drop-outille! Ja Rage..." Kuulen jonkun huudahtavan. Raotan silmiäni, joka ei liiemmälti auta. Näen vain viereeni pistetyn yöpöydän, jolla on muutama kuihtunut kukka.
"Kuulin kuulin, mutta tunnethan sinä Drop-outin." Vastaa tutumpi ääni. Erik!
"Noh, joo, mutta kun..." Joku pistää vastaan.
"Jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, niin potilaamme on herännyt." Charles sanoo tyynen rauhallisesti nauttien toisten hämmennyksestä.

"M-moi..." Tervehdin hivenen arasti.
Edessäni seisoo Erik, Charles ja valkohiuksinen nainen, jota en tunne.
"Tervehdys, kohmetyttö." Nainen vastaa jäätävällä äänellä.
"Hei, et viitsisi, Storm. Ei se ollut hänen vikansa, tai no... tavallaan, muttei Vizyra varmasti tarkoituksella jäädyttänyt itseään, vai?" Charles sanoo hivenen sekavasti. "E-en." Vastaan tuijottaen Stormiksi kutsuttua naista. Kunpa hän ei opettaisi mitään pakollista ainetta, rukoilen mielessäni.
En voi olla katsomatta Charlesiin, jonka virnistyksestä ei voi erehtyä. Hän on taas kurkistanut ajatuksiini. Se siitä yksityisyydestä.
"Siinä. Asia selvitetty." Erik sanoo ennen kuin Storm ehtii kivahtaa vastalauseen Charlesille.

"Yksi kysymys: Missä olen?" Kysyn, vaikkakin luulen tietäväni vastauksen. "Sairaalasiivessä." Magneto vastaa. Se siis selittää, miksi kaikki on valkoista.
"Pääsenkö - voinko jo lähteä...?" Kysyn tietämättä minne. Tosiaan, missä oikein asun, kun en ole tunneilla?
"Kotiin? Et todellakaan, oli tarpeeksi vaikeaa tuoda sinut tänne. Pääset huoneeseesi, sinulle ja huonekaverillesi varattuun huoneeseen." Erik sanoo heittäen minulle avaimen, johon on taottu kaunis kuva lepakonsiivistä. Eipähän mene sekaisin toisten mutanttien avainten kanssa, ajattelen. "Muuten, varo Stormia. Nimensä mukainen, jopa luonteeltaan." Hän sanoo ja livahtaa sairaalasta pois ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan.

Katson itseäni peilistä ja huomaan yllätyksekseni ja ilokseni jonkun korjanneen takkini selkämyksen, sekä tehneen siihen sopivat reiät siivilleni, jotka nyt räpyttelevät harmittomasti.
Kuljen ovelle ja ehdin astua käytävään, kun jo törmään Stormiin. Storm nojaa seinään rennosti, mutta nähdessään minut suoristautuu. "VIZYRA SAHERINE, TIEDÄTKÖ MITÄ OLET TEHNYT!? Olet pahoinpidellyt toista koulun oppilasta, miltei jopa murhannut hänet! Ja kun siinä ei olisi tarpeeksi, olet sen jälkeen liihotellut tiehesi hallitsemattomine mutanttikykyjesi avulla ja aiheuttanut lievän hypotermian!" Storm karjuu minulle.
Tunnen kutistuvani joka lauseen myötä. Ei niistä säännöistä niin väliä, mutta se Meganin juttu...
"Mitä sanottavaa sinulla on itsepuolustukseksi?" Storm sanoo haastavasti.
"Hän ärsytti..." Vastaan vaisusti. Stormin kasvoille leviää virne tämän tajutessa, että saisi haukkua minua lisää.
"Enkä sitä paitsi 'liihotellut tieheni' tarkoituksella! Aivan kuin olisin halunnut lentää jonnekkin taivaan tuuliin ja jäätynyt puolikuoliaaksi! Ihan kuin olisit itsekään osannut heti alkuun hallita omia voimiasi!" Huudan vastalauseeni ilmoille.
Storm kavahtaa taaksepäin kuin iskun saaneena.
Storm mumisee jotakin epäselvää ja kiiruhtaa pois. Mikä hänelle tuli?


Harhailen majesteettisilla käytävillä, joille on levitetty punainen matto ja muutama seinävaate. Seinät ovat varmasti yli kolme kertaa minun korkuiseni. "MISSÄ HITSISSÄ HUONEET ON!?" Huudan toivottomana saaden tympeän mulkaisun kahdelta ohi kulkevalta tytöltä. Olen harhaillut ympäriinsä varmasti tuntikausia löytämättä jälkeäkään oppilaiden huoneista.
Huokaisen raskaasti ja jatkan etsimistä. Jos näkisin huonekaverini käytävillä voisin kysyä häneltä, mutta kun en edes tiedä miltä hän näyttää, saati sitten hänen nimeään. Toisaalta, nyt kun muistelen Stormin keskustelua Erikin ja Charlesin kanssa muistan hänen maininneen Ragen.
En kyllä ole aivan varma, ONKO hän huonekaverini, Storm ei ainakaan halunnut sitä. Kunpa Rage ei olisi niin kauhea kuin mitä nimi antaa ymmärtää, toivon hiljaa mielessäni.

Käännyttyäni oikealle eteeni aukeaa uusi käytävä täynnä ovia, joista jokaiseen on upotettu kuvio. Yhdessä on söpö minikokoinen kissa ja vaasi, jonka sisällä on pienenpi vaasi, ja taas sen sisällä vielä pienenpi. Katsahdan kädessäni puristamaani avaimeen, jota koristaa taidokkaasti kaiverretut lepakonsiivet.
Alan etsiä ovea, jossa olisi lepakonsiivet.
"Siinä!" Hihkaisen löytäessäni käytävän keskeltä oven, johon upotettuun pronssilaattaan on kaiverrettu lepakonsiivet ja tulinen nyrkki.
Nielaisen tyhjää. Ragen merkki.

Kerättyäni rohkeuteni avaan oven ja pakotan itseni katsomaan huoneeseen. Huoneen toisella sängyllä - vasemman puoleisella - makailee jalkojaan heilutellen lukemassa lyhyydestään huolimatta minua muutaman vuoden verran vanhempi tyttö, jonka punertavat hiukset laskeutuvat tämän sivuille. Tyttö nostaa katseensa kirjastaan.
"Ja sinä olet...?" Hän kysyy.
"Vizyra Saherine." Vastaan hänelle. Tyttö katsoo minua oudoksuen. Nimeni on kai sen verran epätavallinen, ettei sitä voi olla huomioimatta.
"Ei kun mutanttinimesi." Tyttö sanoo, enkä voi kuin tuijottaa tyttöä mitään ymmärtämättömin silmin. Hän huokaisee raskaasti.
"Kuules nyt, kaikilla mutanteilla on mutanttinimi, joka kuvaa omaa kykyä. Mä oon muuten Rage." Tyttö lisää vielä lopuksi.
Mutanttinimi... No sitä ei ole vaikea keksiä. Tai siis, minulla on lepakonsiivet, terävät kulmahampaat, kalpea iho, miltei mustat silmät ja kirkuvan punaiset hiukset.
"Olen Vampire."

"Tuota, Rage. Miten sinun nimesi kuvaa kykyäsi?" Kysyn uteliaana.
"Kuule se selviää sulle, jos mä suutun tarpeeks." Hän iskee silmää leikkisästi ja kääntää katseensa takaisin kirjaan, jonka takakannesta ennätän lukea nimen 'Ilkka Remes'.
Yritän pääni sisällä totutella Ragen puhetyyliin. Olenhan toki kuullut monien puhuvan tuolla tavalla kaduilla, enimmäkseen jengiläisten. Olin aina luullut, että he puhuvat tuolla tyylillä vain siksi, että vaikuttaisivat kovilta. Yritän treenata Ragen puhetyyliä pääni sisässä, mikä on jo hivenen haasteellista.

"Rage, voinko nähdä lukujärjestyksen?" Kysyn tytöltä. "Sulla on omaki. Kato siit kaapin päält." Hän toteaa ja kuljen oikealla puolella - ilmeisesti omalla puolellani - olevan puisen kaapin luo. Hyllyssä on muutama kirja, joiden nimi paljastaa heti, minkä lajin kirjoihin se kuuluu. Rage ei siis ole ainakaan mikään runotyttö, totean ilmiselvän asian.
Kurkotan ylähyllylle, jonne hädin tuskin näkee. Voin lyödä vaikka vetoa, että ylipitkä Storm on pannut sen aivan kiusallaan kaikista ylimmälle hyllylle. Saan kuin saankin lukujärjestykseni hyppysiini kaatamatta koko kirjahyllyä.

"Mitä nämä 'Valitse aine' tunnit ovat?" Kysyn Ragelta.
"Veikkaanpa, että et ole tutustunut koko kouluun." Rage huokaa selkeästi pidätellen ärtymystään. No, kenestäpä olisi mukava vastailla 12-vuotiaan typeriin kysymyksiin?
"X, ya know, Professori X auttaa sua valitseen 3-5 valinnaisainetta. Mä valitsin perinnöllisyystieteen, genetiikan, erikoisliikuntatunnit ja energian hallinnan." Rage selostaa tuijottaen minua. "Muuta kysyttävää?" Hän kysyy äänensävyllä, johon voi vastata vain pudistamalla päätään.

Elikkäs tänään on lauantai eli saan olla rauhassa. Ei tunteja tänään, saati huomenna. Taivaallista...

Vastaus:

Oikein mahtava tarina, ja tykkäsin Stormin reaktiosta. ;) Otit hienosti mukaan myös huonekaverisi, ja kuvailua oli oikein hieno määrä. En malta odottaa uusia tarinoita!
On mukavaa, että vaikka tutustut kouluun pikkuhiljaa ja kaikkea tapahtuu, tarina ei etene liian nopeasti.
Saat 9 haastepistettä!

- Charles

Nimi: Vizyra
Kotisivut: http://doomworld.suntuubi.com/

09.02.2013 14:17
~Tuulen viemää~

"Haluaisitko antaa ne lihat minulle?" Professori X sanoo ystävällisesti. Kaivan makkarat vaivalloisesti liian ahtaasta taskustani ja vedän suolalihan esiin paitani alta, katson niitä hetken ja vastaan: "En". Professori X näyttää yllättyneeltä, tuijottaa suoraan lävitseni ja tuhahtaa.
"Et muuten saa syödä noita koulussa. Ne ovat varastettua tavaraa, joten voinkin tästä samantien takavarikoida ne..." Professori X sanoo ojentaen kätensä kohti makkaroita. Siirrän lihat nopealla liikkeellä taakseni ahtaalla autonpenkillä. Professori X mulkoilee julmasti, enkä voi olla näyttämättä kieltä ilkikurisesti. Professori X huudahtaa hämmentyneenä moisesta röyhkeydestä ja tuhahtaa turhankin äänekkäästi.
"Äh, olkaa nyt hiljaa, kakarat!" Magneto ärähtää kuskinpukilta. Vaikenemme molemmat äkisti ja käyttydymme siivosti koko loppumatkan.

Autokyytiin tottumattomana katselen ihmeissäni, kuinka maisemat vilahtelevat ohitse lämpimässä autossa, kun taasen muut tuntuvat olevan puoliksi unessa. Lopulta saavumme hiekkatielle, jota ei selvästikään ole tarkoitettu autojen käyttöön. Koneisto rämisee renkaitten hyppiessä villisti tasajalkaa kuoppaisella tiellä.
"Miten - auh! - täällä on näin surkea tie?" Kivahdan vieressäni nuokkuvalle Professori X:lle.
Hän muistuttaa ihan pikkulasta nuokkuessaan siinä autonpenkillä lapsenkasvoineen päivineen.
"Meidän on kyllä pitänyt kunnostaa se." Charles - Professori X - puolustelee taas uuden tömähdyksen sattuessa kohdalle.
Tuhahdan epäilevästi ja ristin käsivarteni kieltäytyen uskomasta Charlesia.
Magneto parkkeeraa siististi höttöisen lumen peitossa olevalle parkkipaikalle. Hyppään autosta pikaisesti ulos napaten - Charlesin pettymykseksi - lihat mukaan.

Silmäni nauliutuvat edessäni kohoavaan majesteettiseen linnaan. Rakennus on maalattu vaatimattoman beessiksi ja sen ympäristöön on istutettu lumen kuorruttamia puita. Linnoitus kohoaa korkeuksiin torneineen, lippuineen, kaikkineen.
"Mitä pidät koulustamme?" Viereeni hiipinyt Charles kysyy. Kykenemättömänä puhumaan tyydyn nyökkäykseen.
Onko tämä linna todellakin... koulu?

"Ei huono." Totean saatuani puhekykyni takaisin. Charles kuitenkin näkee ajatuksiini, eikä selkeästikään voi estää pientä omahyväistä virnettä. En kiinnitä häneen mitään huomiota vaan lähden kiertämään koulua ovien toivossa jättäen rehtorit parkkipaikalle.

Kierrän uima-altaalle, jossa jopa polskii muutama talven kylmyydestä huolimatta. Yksi uimareista välähtää liekehtivänä sekunnin ajan ja muuttuu taas normaaliksi. Hieron silmiäni uskomatta näkemääni. Olikohan se sittenkin vain harhanäky?

Jatkan matkaani tuijottaen yhä jättimäistä koulua. Mieleeni iskostuu yksi ajatus: Miten tuolta löytää mitään? Varmasti myöhästyn joka-ikiseltä tunnilta, joka vain lukujärjestykseeni ahdetaan. "Millaisiakohan tunnit mahtavat olla?" Mutisen itsekseni. Muistan orpokodista vain vähän, mutta siihenkin vähään kuuluu erään ilkeän opettajan pitämät matematiikan tunnit. Kylmät väreet hiipivät selkäpiissäni vain muistellessani koko opettajaa. "Hmmh, täällä varmasti on parempia opettajia... ainakin toivon mukaan." Jupisen katse yhä koulussa.
Tuon rakentamiseen on kyllä mennyt tovi jos toinenkin, ajattelen. Mistä tähänkin on saatu tarvittavat rahat, vai onko tässä hyödynnetty mutanttikykyjä?

Huomaan saapuneeni tien haaraumaan. Toinen tie näyttää jatkuvan loputtomiin, joten valitsen lyhyemmän polun. Irrotan katseeni koulusta ja suuntaan sen eteenpäin, juuri parahiksi nähdäkseni puisen, punaiseksi maalatun rakennuksen. Ympärilläni leijuu kumma haju, johon en ole törmännyt koskaan aiemmin. Kuljen uteliaana talon luokse, joka läheltä katsottuna on melko paljon isompi, kuin kauempaa. Rakennus jatkuu pitkälle aukean päähän, mutta leveyttä sillä ei ole sen enempää kuin kotikujallanikaan.
Talon ovesta astuu ulos nuori tyttö musta kypärä päässään ja jonkin sortin turvaliivi päällään vetäen hanskoja käsiinsä. Syöksähdän heti tytön luo.
"Mikä tämä rakennus on?" Kysyn uteliaana.
"Eikö se näy päällepäin? Hevostalli!" Tyttö naurahtaa hilpeästi. Sitä tämä haju siis on, hevosenhajua!
"Miksi sinulla sitten on kypärä?" Kysyn ihmeissäni. Tyttö koskettaa kypäräänsä kuin varmistaakseen, onko se yhä hänen päässään. "Ai tämä? No tietysti siltä varalta, että putoan hevosen selästä! Etkö muka ole koskaan ennen kuullut ratsastuksesta?" Tyttö kysyy nyt jo pöyhkeästi. Pudistan päätäni saaden vastaukseksi remakkaan naurukohtauksen.
"Hei Journey, tämä ei tiedä mitä ratsastaminen on!" Tyttö hihkaisee osoittaen minuun.
Silloin huomaan 'Journeyn', jolle tyttö selkeästi huusi. Vaaleahiuksinen poika astuu tallin ovesta pihalle ja kävelee ilmeisen rennosti tytön vierelle. Journeylla on mahtailevat aurinkolasit, jotka peittävät puolet pojan kasvoista.
"Millaisen keltanokan sinä taas löysit, Megan?" Journey kysyy tytöltä painottaen epäilyttävästi sanaa 'taas'.
"Kato nyt! Tuo penska ei tiedä mitään ratsastamisesta! Tietääköhän edes, missä on?" Meganiksi kutsuttu tyttö sanoo kiustoittelevasti. "Tiedän." Vastaan nokkavasti ristien samalla käsivarteni.
"Noo?" Megan härnää.
"Mutanttikoululla, jonne tuollainen hirviö kuin sinä sopiikin oikein mainiosti." Piikittelen.
Meganin kasvot vääristyvät raivoisaan irvistykseen. Hän kohottaa kätensä, ja ennen kuin tajuankaan, olen hirveältä haisevassa kasassa, josta en välitä tietää, mitä se on.
"Lantakasa sopii paremmin teikäläisen kodiksi, luuseri!" Megan kiljuu tallin toisesta päädystä. Lantakasa, ai kun ihanaa.
Kömmin ylös, pudistelen isoimmat kökkäreet vaatteistani ja palaan Meganin luo.
Journey pureskelee rennosti omenaa kiinnittämättä meihin mitään erityistä huomiota.
"No, mitäs pidit kylvystä? Nythän sä tuoksut jopa paremmalta kuin äsken." Megan purskahtaa nauruun, joka saa sappeni kiehumaan. Potkaisen tyttöä suoraan polveen, ja ennen kuin ehdin estää itseäni, rynnistän tarraamaan kiinni Meganin kurkusta.
"Gg-ghh... hul-llu..." Meganin onnistuu kakomaan kiristäessäni otetta tuon kurkulla. Megan nostaa kätensä itsepuolustukseen ja laskee ne hartiopilleni. Megan vapauttaa raivokkaan energiapulssin, joka lennättää minut suoraan puiseen aitaan, jonka rikon säpäleiksi osuessani siihen. Kiljahdan tuskasta ja yritän nousta uudestaan seisomaan. Näen, kuinka Megan kohottaa kätensä kurkulleen ja puuskuttaa raskaasti.
"Journey, tee jotain! Se on hullu! Psyko!" Megan kiljuu hivenen käheästi. "Ai niiin vai!" Ärähdän tuntien, kuinka siipeni alkavat räpyttää hurjasti. Ne kasvavat, kasvavat läpi paitani, läpi nahkatakkini selkämyksen levittäytyäkseen jättimäisinä sivuilleni. Karjahdan sotahuutoni ja ryntään kohti heikosti pystyssä pysyvää Megania. Megan yrittää väistää kierähtäen sivulle, mutta osuukin Jounreyhyn, joka kaatuu yllättyneenä. Yritän tarrata Megania kurkusta, kun maa alkaa kadota jalkojeni alta.
"Mit-" Vinkaisen Meganin ja tallien muuttuessa yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Vihan sumun altakin asia valkenee minulle; minä lennän! Räpyttelen siipiäni hädissäni kykenemättömänä ohjaamaan. Heilahtelen hallitsemattomasti ylös ja alas, itään ja länteen.
Jopa koulun tornit alkavat kadota kohotessani yhä ylemmäs yläilmoihin pilvien tasalle.
"APUAAA!"

Vastaus:

Aivan mahtava tarina, ihanaa toimintaa heti toisessa tarinassa! Rakastan kuvailuasi, ja sitä kuinka tuot hahmoja mukaan tarinaan - ihanaa että NPCtkin saavat kunniaa. Voisin hehkuttaa tässä vaikka kuinka pitkään, mutta taidan nyt vain sanoa etten malta odottaa kuinka sinulle ja Meganille käy. ;) Voisin kyllä kuvitella, ettei kukaan opettaja olisi tällaisesta riehumisesta kovin innoissaan...
Saat kahdeksan haastepistettä!

- Charles

Nimi: Vizyra

05.02.2013 22:21
~Me emme näyttele, me olemme~

Tarkkailen edessäni jököttävää K-marttia vatsani kuristessa. Olen elänyt pari viime päivää nälkäpaastolla löytämättä mitään syötäväksi kelpaavaa. Pakko turvautua tähän. Taas.

Siipeni vipattavat innostuksesta. Yritän hillitä niitä, ettei kukaan ohikulkija vain sattuisi ihmettelemään, miksi 12 vuotiaan tytön selkämys vapisee. Siipien rauhoituttua otan kasvoille huolettomimman ilmeeni ja lähden rauhallisesti tallustelemaan kaupan suuntaan. Pujahdan automaattisesti aukeavasta ovesta sisään lämpimään kauppaan. "Ihanaa..." Henkäisen lämmitellen siinä hetken. Ulkona ei ole liian lämmin, enkä viitsi tulla joka päivä kauppaan norkoilemaan. Joku varmasti tulisi häätämään minut vielä joku päivä.
Herään horroksestani muistaen, miksi ylipäätään tulinkaan tänne. Etsin rukaosastoa merkkaavan kyltin, kävelen sen luo ja päätän hetken mietiskelyn jälkeen mennä lihaosastolle. Minun on vaikea hillitä itseäni kuolaamasta nähdessäni kaupan tarjonnan. Lihaa on aina kalapullista veriseen pihviin, naudanpaistista lohimedaljongeihin, härästä possunlihaan, suolalihasta... no, tajusit varmaan idean. En millään pysty päättämään näiden kaikkien joukosta yhtä. Ehkä jos valitsisinkin kaksi...?

Päädyn lopulta suolalihaan ja lenkkimakakroihin. Vilkuilen ympärilleni hermostuneena. Ei näy ketään. Hyvä. Työnnän lenkkimakkarat housuntaskuun, jonka pullotusta yritän peitellä pitäen kättäni sen päällä. Suolalihan päätän tunkea paidan alle, kun ei muualla ole tilaa.

Katson uudestaan käytäville. Ei vieläkään ketään. Käppäilen hermostuneena käytävää pitkin kohti ulko-ovia, joiden takana odottaa kylmä lumi, jää ja talvi. Oi, kunpa olisikin kesä! Sydämeni tykyttää rauhattomana automaattiovien lähestyessä. Jos tämä toimi kerran, niin miksei siis nyttenkin? Yritän rauhoitella itseäni. Yritän pujahtaa ovesta niin nopeasti kuin mahdollista, kun varashälytin alkaa piristä korviahuumaavasti.
Kiroan kovaan ääneen ja juoksen ulos, horjahdan jäällä ja jatkan matkaa. Käännyn nopeasti sivukadulle pois näkyvistä.

"Hei! Pysähdy!" Kuulen takaatani huudettavan. En välitä siitä vaan kiristän tahtia juosten yhä lujempaa ja lujempaa, kunnes tuntuu kuin jalkani irtoaisivat, jos jatkaisin enää. En kuitenkaan voi pysähtyä, en vain voi. Paikallinen poliisi tuntee minut turhankin hyvin, enkä välittäisi joutua myöskään myyjän, saati sitten turvamiehenkään kynsiin. Kääntyilen ja kiertelen ränsistyneitä rakennuksia toivoen eksyttäväni turvamiehet kannoiltani. Nopea vilkaisu olan yli kertoo minulle kahden tukevan turvamiehen puuskuttavan jäljessäni, mutta aivan tarpeeksi läheltä, mikäli minulta kysytään.
Katse tiessä käännyn vielä kerran ja kiroan kovaa tuuriani. Umpikuja. Enää ei ole aikaa kääntyä takaisin. Miesten huohotus kuuluu jo aivan nurkan takaa. Pelko, kauhu kiinnijäämisestä hiipii pitkin selkärankaani, jossa siipeni alkavat väpättää vaarallisesti. Voin jo tuntea siipien kasvavan hitaasti, mutta varmasti, aivan samoin kuin poliisilaitoksella viimeksi.

Puristan silmäni tiukasti kiinni odottaen turvamiesten tiukkaa otetta käsivarressani.
"Hei, sinä!" Joku kuiskaa äänekkäästi. Säpsähdän avaten silmäni. Katson ympärilleni, ja huomaan vieressäni seisovan kaksikon. Molemmat ovat aikuisia miehiä, joista toisella on lapsenpyöreät kasvot, toisella taas synkät, kuin niiden taakse kätkeytyisi vuosien taakka tai suru jostakin. Lapsenkasvoinen mies viittilöi minulle, enkä uteliaisuuttani voi olla menemättä heidän luokseen.

Muistelen vanhaa sananlaskua 'uteliaisuus tappoi kissan'.
No, voin vain toivoa hartaasti, ettei se käy tällä kertaa toteen.
Kaikilla miehillä, joita kujilta löytyy, kun ei ole mitään hyvää mielessään.

"Niin?" Kuiskaan hiljaa katseeni kimpoillessa miehestä toiseen. Mitä he haluavat? Keitä he ovat? Jos nuo miehet jatkavat tätä vitkastelua turvamiehet tulevat! Niin muuten, miksi heitä ei kuulu eikä näy?
Pyöreäposkinen mies vain hymyilee hivenen ärsyttävästi toisen tuijottaessa minua arvioiden, kuin miettien, mihin pystyisin tositilanteessa.
"Älä huoli, turvamiehet eivät löydä meitä." Pyöreäkasvoinen mies sanoo jo normaalilla äänellä. Säpsähdän järkyttyneenä. Aivan kuin hän olisi lukenut ajatukseni! "Emmekä me aio tehdä sinulle mitään kauheaa." Kylmäkiskoinen mies jatkaa.
"Mistä syystä juuri noita sanoja seuraa aina jotakin kauheaa?" Jupisen varmistaen, että tämä hämäräperäinen kaksikko varmasti kuulee.
Kaksikko katsoo toisiaan tismalleen samaan aikaan näyttäen niin hullunkurisilta, että minun tekee mieli nauraa. Yritän kuitenkin hillitä hihitystäni säilyttääkseni uskottavuuteni.
"Kuule, sinullahan on siivet, vai mitä?" Toinen miehistä kysäisee.
Vedän terävästi henkeä järkyttyneenä. Se siitä, peli on menetetty. Nyt tiedän, miksi he ovat täällä. He tahtovat viedä minut johonkin, johonkin sairaalaan tai laboratorioon tutkittavasti, koekaniiniksi...
"Ehei, ei käy! Minähän en minnekään labraan teidän tutkittavaksenne tule!" Ärähdän tuijottaen miehiä palavin silmin. Lepakonsiipeni kasvavat, suurenevat miltei syöksyen läpi paitani selkämyksestä. Kireä mies huokaisee raskaasti:
"Ymmärsit taas väärin, neitiseni. Me emme ole täällä viedäksemme sinua laboratorioon, usko tai älä. Me kaksi", tässä vaiheessa hän osoittaa itsestään toiseen ja mieheen ja taas takaisin itseensä "olemme samanlaisia kuin sinä, mutantteja. Älä sano mitään, sillä se ei ole loukkaus, päinvastoin. Kanna sitä nimeä ylpeänä, sillä se osoittaa, ettet ole kuin muut, tuo tylsä, harmaa massa. Olet jotakin muuta, jotakin ihmeellistä, josta muut voivat vain haaveilla, kirjoittaa kirjoja, tehdä elokuvia, mutta me, me olemme sitä, meidän ei tarvitse näytellä, me OLEMME."

"..." Kykenemättömänä puhumaan tuijotan vain miestä, jonka suusta en olisi koskaan kuvitellut kuulevani tuollaista puhetta, noin... noin... tuollaista. "Uskotko nyt meitä?" Mies kysyy. Katson häntä hetken, tuijottaen syvälle sieluun. En löydä valhetta, en kieroutunutta ideaa, vain toivon, ja uskon. Vahvan uskon mutantteihin, meihin, minuun.
Nyökkään varautuneesti, jolloin pyöreäposkisen miehen kasvoilta katoaa viimeinenkin huolenhäivä. "No hyvä! En uskonut että sinussa piilisi moisia puhujan lahjoja, Erik!" Hän sanoo hilpeästi ja taputtaa ystäväänsä olalle. "Hmmh, kannatti yrittää. Viime tapaus oli ihan tarpeeksi paha sinun toilailujesi takia, Char." Erikiksi kutsuttu mies sanoo terävästi mulkoillen ystäväänsä.
"Äh, älä viitsi olla tuollainen hapannaama! Uusi päivä, uusi oppilas! Eikö siinä ole tarpeeksi aihetta riemuun?"
Uusi oppilas? Minäkö?

"Oookooo, keitä te kaksi siis tarkalleen ottaen olette?" Kysyn ehkä turhan epäkohteliaasti, mutta sille ei nyt voi enää mitään. "Ah, enkö esitellyt itseäni? Olen Charles Xavier, toiselta nimeltäni Professori X, ja tämä hapannaama on Erik Lensherr, Magneto mutanttinimeltään. By the way, olen koulun rehtori." Charles sanoo, jolloin Erik yskäisee koaan ääneen.
"Anteeksi, me molemmat olemme koulumme rehtoreita." Charles sanoo naurahtaen nolosti. "Rehtoreita? ...te?" Sanon epäuskoisena kulmat kurtussa. Kohautan olkapäitäni. "Jos niin sanotte." Totean saaden toisen rehtoreista naurahtamaan.

"On vielä yksi asia, jonka haluan tietää." Juuri nyt, lisään ajatuksissani. Miesten huomio kiinnittyy taas minuun itseeni. "Jos te kerran olette rehtoreita ja olette saaneet uuden oppilaan - minut - niin missä teidän koulunne oikein sijaitsee? Ja mistä päättelette, että haluan edes tulla kouluunne?" Kysyn kaksikolta. Tiedän itse viimeisen kysymyksen olevan perätön uhkaus, sillä idea sai minut innostumaan.
Pääsen vihdoinkin olemaan muiden kaltaisteni parissa, ja ennen kaikkea, ilmaista ruokaa ja sänky! Ja jopa lämmitys! Aaaah...

"Ensinnäkin; tiedän että haluat opiskella koulussamme, se oli helppo lukea. Toiseksikin; koulu on sisäoppilaitos ja on sijoitettu New Yorkin lähistölle, me kyllä viemme sinut sinne." Professori X sanoo hymyillen kauhistuneelle ilmeelleni, joka kasvoilleni leviää ymmärrettyäni tuon miehen ensimmäisen lauseen.
"S-sinä siis... luit ajatukseni?" Älähdän epäuskoisena.
Saan vastaukseksi nyökkäyksen virnistyksellä höystettynä. Voivatko nämä kaksi TODELLAKIN olla opettajia? Tai mikä vielä pahempaa, rehtoreita?

Vastaus:

Ensimmäiseksi tarinaksi uskomattoman upea, olen sanaton! Erikin äkillinen puhetulva kuulosti juuri sellaiselta mitä hän voisi sanoa, keskustelu hahmojen välillä kulki hyvin ja kirjoitustyylisi on selkeää ja mukaansatempaavaa. Tämä oli ihana lukukokemus! Pituuskin oli mukava, ja täytyy vielä huomauttaa että rakastuin tapaasi kuvailla hahmojen käytöstä. Vizyran reaktioihin pääsi eläytymään hyvin.

En malta odottaa että näen sinut opiskelemassa. Saat yhdeksän haastepistettä!

- Charles

Nimi: Vizyra

04.02.2013 23:01
Valitsisin nämä kurssit: Taide, omisaisuumutaatiot (aina voi yrittää ;)) ja erikoisliikuntatunnit.
Ja minua saa käyttää tarinoissa ihan vapaasti.

Vastaus:

Hienoa, lisäänkin ne heti!

- Charles

©2019 × Xavier's school for gifted youngsters × - suntuubi.com