Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK


Kuva on Wallpaper Abyss-sivustolta.

Nimi: Kiiro Seymor

Mutanttinimi: Lasair (Liekki)

Ikä: 15

Sukupuoli: Poika

Mutaatio: Lasairin siniset silmät eivät ole täysin normaalit. Oikeastaan ne aivät alun perin olleet siniset laisinkaan. (Katso menneisyys) Lasair pystyy näkemään silmillään asioita. Toisten unia, ajatuksia, muistoja, joskus tulevaisuutta. Hän ei vain erota näitä toisitaan. Hän siis näkee asioita, jotka eivät materialistisesti ole olemassa (ainakaan vielä) Joskus tai oikeastaan hyvin usein hän vain tuijottaa tyhjää, joka ei olekkaan hänen kannaltaan tyhjää. Lasair ei ymmärrä omaa kykyään, ja suntautuu näkyihinsä suhteellisen varautuvasti. Hänen silmänsä suovat hänelle myös toisen kyvyn. Jos Lasair kohtaa tunnekuohun, yleensä negatiivisen sellaisen, hänen vasen silmänsä syttyy sinisiin liekkeihin eikä häneltä ole turvassa oikein mikään. Sininen liekki onkin muuten suhteellisen hennon Lasairin ainoa ase. Hän itse puhuu siniliekistä, jota hän pystyy kontrolloimaan oman mielensä mukaan, kunhan ei ole liian sekaisin niin tehdäkseen. Liekki nimittäin tuo mukanaan myös näyt, jotka liekin olemassaolo aikana yrittävät syrjäyttää Lasairin todellisuuden. Kukaa ei oikein ole vielä saanut selvitettyä mikä geeni tämän mahdollistaa, mutta kovan tutkinnan alla tuo kyky on. (Jostain kumman syystä myös Lasairin kyyneleet ovat sinisiä)

Ulkonäkö: Lasairilla on sysimustat kauniit hiukset, ja tuon otsatukka riippuu jo paljon silmien yli. Taivaansiniset silmissä on tyhjä harhaileva katse, jonka kohtaaminen saattaa käydä aina välillä ahdistavaksi. Lasair kiinnittää ympäristöönsä enemmän huomiota kuin luulisi, hänen on vain hyvin vaikea erottaa näky ja todellisuus toisistaan vaikka onkin siinä kehittynyt.Hän pukeutuu mielellään tummiin huomaamattomiin vaatteisiin. Poika on hieman kitukasvuisen näköinen ja muutenkin ruumiinrakenteeltaan hento ja helposti särkyvän näköinen. Lasair on aina ollut huono liikunnassa, eikä tuolta niitä lihaksiakaan löydy. Tuon ruumis tasapainottelee muutenki siinä välillä, näyttääkö tuo nyt enemmän pojalta vai teiniltä. Lasairilla on tapana laahata jalkojaan kävellessään, mistä opettaja Storm jaksaa hänelle huomauttaa. Pojan ryhti on muutenkin hiukan lysy. Lasairin poikamaiset kasvot, vartalo, ja ehkä hieman mystinenkin hiljaisuus tekee pojasta enemmänkin rutistettavan suloisen pehmolelun näköisen, kuin teinipojan.

Menneisyys: Kiiro syntyi maatilalle USA:n pohjoisemmalle puoliskolle. Ja jo syntymässään hänestä tuli pienen kyläpahasen kuuluisuus. Kyllä ihmiset sinisilmäiset ja mustasilmäiset lapset tunsivat, muttei vielä yhdelläkään heidän näkemistään vastasyntyneistä ollut kissamaisen vihreitä silmiä. Pian kuitenkin tuokin kummallisuus unohtui ja Kiiron perhe sai jatkaa tavallista eloaan. Poika kasvoi, kuten kaikki lapset, eikä vielä pienenä mitenkään hirveästi eronnut muista. Hänen kaksi isoveljeään pitivät pienokaisesta ja tuo saikin viettää harvinaisen hauskaa lapsuutta veljiensä seurassa telmien. Kiiro olikin nauravainen ja vilkas lapsi.
Mutta joskus senkin illan piti tulla, kun kylää ei enää ollutkaan. Ja se oli Kiiron syytä. Hän oli jo pienenä huomannut että näki asioita joita muut eivät, mitä vanhemmat aluksi olivat pitäneet vilkkaana mielikuvituksena, pojan kasvaessa ehkä jo hieman mielenterveyshäiriönäkin. Kuitenkaan poika oli jo alkanut epäilemään ettei asia mennytkään ihan niin. Kylässä asiaan ei myöskään suhtauduttu niin luottavaisesti kuin kotona. Kiirosta alkoi syntyä jos jonkinmoista tarinaa, tietäähän sen millaisena noitana vanhoollinen pikku kyläpahanen piti näkyjä näkevää poikaa. Pikkuhiljaa Kiirolla alkoi mennä yli ja kun he hänen perheensä kanssa lähtivät kylällä ostamaan vihanneksi sun muuta, poika ei enää kestänyt. Se oli ensimmäinen kerta kun siniliekki syttyi pojan vasempaan silmään. Ja ensimmäinen kerta on aina tuhoisin. Kiiro ei osannut hallita kykyään, eikä hän edes ehtinyt tajuta mitä tapahtui, kunnes hänen todellisuutensa ei enää ollutkaan sama kuin muiden. Kiiro leijaili muitten unien ja ajatusten muodostamassa maailmassa, kunnes jokin pakotti pojan avaamaan silmänsä ja näkemään taas oikeaas todellisuuteen. Kiiro makasi keskellä kylän toria, ja hän olisi luultavasti mieluummin jättänyt näkemätä sen hävityksen mitä hänen liekkinsä olivat saaneet aikaan. Pojalla kesti hetki tajuta mitä oli tapahtunut, ja kun tieto lopulta jymähti hänen tietoisuuteensa pienoinen pakokauhuinen paniikki alkoi herätä. Ei Kiiro ollut tarkoittanut, ei hän ollut tiennyt, miten muka olisi voinut? Kiiro lähti harhailemaan pois kylästä, metsään päin, ilman suuntaa tai tarkoitusta päästä minnekkään. Ei hän sillä hetkellä pystynytkään ajatelemaan.
Kiiro ei ollut ehtinyt kovin kauas, vain läheisen metsälammen rantaan, ennen kuin hänet löysi vanha tuttumme, Professori X. Tuo sai vain huomata pojan hieman hankalammaksi tapaukseksi. Kiiro ei puhunut. X otti kuitenkin pojan mukaansa, ja koska Kiiro nyt ei ollut puhunut hänelle hän vaivihkaa omilla kyvyillään selvitti mitä oli tapahtunut ja alkoi lopulta kutsua Kiiroa Lasairiksi. Kiiro tuli Xavieriin Professori X:n matkassa ollessaan melkein yhdentoista. Tuolla kesti puolivuotta ennen kuin poika alkoi puhua taas. Ensin yksittäisiä sanoja vain tietyille ihmisille, kunnes tuolta lopulta sai selviä lauseitakin. Nykyään Lasair on yhä tavallista hiljaisempi ja rauhallisempi, mutta puhuu kuitenkin jos pitää. Hän ei suotta halua vaikeuttaa elämäänsä.

Perhe: Lasairilla ei enää ole perhettä, tai ainakaan tuo ei tiedä selvisikö kukaan heistä elossa pojan järjestämästä tuhosta. Ennen hänellä kuitenkin oli hyvät, joskin suhteellisen kiireelliset vanhemmat, ja kaksi rakasta isoveljeä, sekä perheen apulainen, Minny, joka auttoi maatilan töissä.

Lasair, kai tuota mystiseksikin voisi sanoa. Itsestään hän ei puhu, ainakaan muille oppilaille, muutenkin aika niukkasanainen hän on. Opiskelu sujuu, samoin useimmat muutkin asiat (ainakin jollain tasolla), kunhan yrittää. Ystävistä voi aina haaveilla, vaikka eihän Lasair toki mitenkään vihattukkaan oppilaiden keskuudessa ole, on hän yleensä hieman syrjässä. Puheensa vähyydestä huolimatta Lasair pitää musiikista ja kuunteleekin sitä usein. Hän osaa jonkinverran laulaa, mutta eniten hän pitää klassisista, vanhoista soittimista, lemppareinaan harppu, jolla osaa soittaa muutamia kappaleita, sekä okarina. Mistä hän noinkin erilaiset soittimet keksi, sitä tuskiin hänkään tietää, mutta hän kuitenkin osaa niitä käyttää. Lasair on huono olemaan vihainen, tai puolustamaan muutenkaan itseään. Jos häntä kiusataan niin sitten kiusataan, poika kestää ja nuolee haavojansa sitten rauhassa jossain syrjäisessä nurkassa. Oikeastaan Lasair on kumman huono myös itkemään tai nauramaan, yleensä tuon kasvoilla viipyykin kaukainen ilme, joskus ripauksella kummastuneisuutta. (Siniliekin tilasta ei puhuta, silloin Lasair muuttuu tavallisesta hiljaisesta itsestään hallitsemattomaksi, vaikka onkin alkanut oppia kontrolloimaan tuotakin sivuvaikutusta jonkun verran) Lasair pitää myös pehmoisista ja vanhoista asioista. Hän käyttää aina välillä sulkakynää ja mustetta kirjoittaessaan ja sinettiä jos kirjoittaa kirjeen. Siinä on jokin kumma vanhuuden viehätys. Pehmoisista asioista puhuttaessa taas pintaan nousevat kaikenkarvaiset pehmolelut. vaikka Lasair onkin jo 15 ja kokenut sitä sun tätä hän on silti aikalailla pehmo, vaikka osaakin pitää itsestään huolta. Lasairilla on myös hiukan vaarallinenkin tapa kerätä vihaa sisäänsä (muitakin tunteita) ja sitten kun se purkautuu Lasair tuntuu ylireagoivan pieneen asiaan.

- Lasairilla on valokuva huoneessaan tyynynsä alla, tai oikeastaan muutama valokuvia. Yhdessä on hän veljiensä kanssa, toisessa vanhemmat ja Minny ja kolmannessa kuva hänen kodistaan. Lasair ei tiedä miksi ne yhä hänellä ovat, mutta hän ei ole pystynyt heittämään niitä poiskaan.

- Lasairin kehossa on vaalealla iholla nähtävissä vielä hieman punertavia palojälkiä mitkä hän ilmeisesti on itse itselleen aiheuttanut. Siksi hän ei käytä lyhythihaisia paitoja tai shotseja tai muutenkaan, edes poikien kesken näyttäydy muutenkaan ilman paitaa tai muuta.

- Lasairia kutsutaan yleisesti Lasairiksi, eivätkä kaikki oppilaat välttämättä edes tiedä mikä tuon oikea nimi on, ei sillä ettei hän kertoisi jos kysyttäisiin. Myöskin joskus on sattunut väärinkäsityksiä, että Lasair olisi mykkä ja kun tuo onkin alkanut puhumaan joku melkein sai sydärin. Enää siitä ei ole epäselvyyttä, mutta tulokkailla on aina välillä hiukan hankalaa hänen kanssaan.


Lasair on valinnut itselleen 4/5 kurssia: Perinnöllisyys ja genetiikka, taide, erikoisliikunta ja energian hallinta

Ilmoitusasiat Lasairille - Läksyksi Magnetolta: Jos oman kyvyn harjoittelu tuntuu liian ahdistavalta, sinun kannattaisi ehkä miettiä syitä siihen ja kokeilla 'siniliekin' kanssa pärjäämistä vaikka koulun alla sijaitsevassa pommisuojassa.

Saako käyttää tarinoissa? Kyllä

Voimien taso | • • • • • • • • • • • • • • • • •|

Haastepisteet seuraavaan haasteeseen: 14

 [ Kirjoita ]

Nimi: Spitaalinen

23.05.2013 21:52
Luku 2

Istuin hiljaa tuijottaen hiljaa eteeni. Viikonloppu oli koittanut vihdoin ja viimein. Tökin lusikalla aamiaistani, murojen jo ollessa enemmän mössöä kuin muroja. Ei ollut nälkä. David istui minua vastapäätä mutta hänkään ei sanonut mitään. Minun kanssani keskustelu oli ilmeisen vaikeaa. Lopulta kuulin tuon hymähtävän hieman. ”Oletko koskaan harkinnut tuon ilmeen vaihtamista johonkin pirteämpään?” hän kysyi huvittuneena saaden minut nostamaan katseeni. Mietin hetken ja väänsin kasvoilleni pienen hymyn. En ollut kovin pirteällä päällä juuri nyt. ”No, asteen parempi” David sanoi hieman naurahtaen ja nousi pöydästä. ”Nähdään myöhemmin” hän jatkoi ja heilautti kättään lähtiessään. Katsoin hetken tuon perään ja laskin katseeni taas muromössööni. Olin nukkunut taas huonosti ja aloin jo pikkuhiljaa miettimään, mistä kaikki painajaiseni oikein olivat peräisin. Ensin olin tunnistanut tapahtumia, mutta nyt minusta tuntui että näin jonkun muun painajaisia, eikä minulla ollut hajuakaan kenen. Vaikka... en tiennyt toimivatko silmäni nukkuessani, mutta voisin kuvitella. Eikä sillä loppujen lopuksi niin paljon väliä ollut. En voisi tehdä asialle mitään, vaikka tietäisinkin keneltä näkyjäni varastin.Huokaisin hiljaa ja laskin lusikan kädestäni pöydälle. Syöminen alkoi tuntua yliarvostetulta.

Oppilaat muualla ruokasalissa sen sijaan söivät ja juttelivat, olivat luultavasti nukkuneet yönsäkkin hyvin. En kiinnittänyt sen enempää huomiota noihin, ennen kuin korvani nappasivat mielenkiintoisen keskustelun. ”Tiedätkö, huonekaverini ei ole ilmestynyt sitten toissapäivän. Olen vähän huolissani”, joku tyttö takanani olevasta pöydästä. ”Eivätkä opettajat ole tehneet mitään?” kysyi ilmeisesti toisen tytön kaveri. En kääntynyt katsomaan, ja jotenkin minusta tuntui että salakuuntelin juuri. ”Eivät vielä” ensimmäinen tyttö sanoi, jolloin keskustelu loppui kolmannen tytön liityttyä seuraan. Minä taas istuin paikoillani taas tuijottaen murolautastani ja toivoen että se katoaisi siitä. Minua ei oikein huvittanut liikkua, eikä äsken kuulemani keskustelu ollut omiaan piristämään päivääni. Ei sillä että jotenkin tuntisin tämän kadonneen henkilön, en tiennyt edes nimeä, mutta ylipäätään sana ”kadonnut” oli ihan tarpeeksi ahdistava.

Taisin näyttää enemmän patsaalta kuin elävältä ihmiseltä. Istuin hievahtamatta, kädet pöydällä, tuijotellen muroja, jotka olivat kauan sitten muuttuneet syömäkelvottomiksi. Nyt oli viikonloppu, minulla ei ollut kiire mihinkään. Ruokasali oli lähes tyhjä, vain muutamia ihmisiä istui siellä täällä jutustellen. Aamiaisaika oli mennyt kauan sitten, mutta se ei sinänsä haitannut. Annoin ajatusteni kulkea jossain yksityisen mieleni syövereissä. Ajattelin muita koulun oppilaita. Heidän kykyjään, mutaatioitaan, ja vertasin niitä omaani. Onnistuin hämmästyttämään itseni sillä kykyjen kirjolla mitä todellisuudessa koulusta löytyi. Se oli kumma tunne, ajatella ettei itse erottunut joukosta, koska kaikki muut olivat yhtä outoja, ei sen takia, että itse olisi tavallinen.
”Kumma tunne tosiaan”, kuulin äänen sanovan vierestäni. Hätkähdin rajusti äänen pelästyttäessä minut pahanpäiväisesti. ”Voisitko lopettaa tuon...” kysyin sitten ja vilkaisin Professori X:ää silmäkulmastani. Kyllä, minä myös kutsuin häntä X:ksi, mikä ei käsittääkseni ollut kovin yleistä oppilaiden keskuudessa. ”Mitä mahdat tarkoittaa?” X kysyin tavanomaisella äänensävyllään, mikä ei ollut sen suuremmin erikoinen. ”Tiedät hyvin”, mutisin takaisin ja aloin taas tuijottamaan murokulhoani hyvinkin intensiivisellä suhtautumisella. Mistäs minä sen tiesin, että jos tarpeeksi kauan tuijottaisin, saattaisin vaikka saada sen katoamaan tai jotain muuta päivää piristävää. X hymähti hieman huvittuneena. ”Kello on yli yksitoista, ajattelitko kenties istua siinä koko päivän?” tuo kysyi seuraavaksi. Vilkaisin häntä taas. ”Sinähän sen tietäisit jos ajattelisinkin”, vastasin yhä hieman välttelevään sävyyn. Kyllä, X oli persoonana ihan mukava ja niin edespäin, mutta niin kauan kun tuo edes hieman kurkisteli pääni sisään pitäisin hänet mieluummin niin kaukana kuin mahdollista. X kuitenkin vain hymyili vieressäni edelleen. ”Viikonloppua voisi viettää mukavammallakin tavalla, kuin istua tuijottamassa aamiaismuroja. Voisit vaikka hipsiä pommisuojaan ja harjoitella hieman”, X ehdotti kuin olisi puhut päiväkävelystä puutarhassa. Minä taas olisin voinut läntätä murolautaseni hänen naamaansa. Jos totta puhuttiin, kun aihe kääntyi tähän ärsyynnyin turhankin helposti, vaikken hirveästi sitä näyttänytkään.

Nousin ylös heittäen X:lle terävähkön katseen hiusteni alta. ”Kun helvetti jäätyy”, totesin ja tungin kädet taskuuni. Lähdin omaan huoneeseeni, tai siihen huoneeseen jonka jaoin Davidin kanssa. X ei sanonut perääni mitään, joten en olettanut tuon hirveästi noteeranneen sanomisiani. Kävelin hieman murjottaen poikien asuntolaan, välittämättä muutamista katseista. Kouluun oli tullut taas muutama uusi, jotka eivät tienneet miksi olin minkälainen olin, eikä se minua haitannut. He kysyisivät kavereiltansa jos olisivat kiinnostuneita, jos eivät niin heidän ei tarvitsisikan tietää minusta mitään. Se oli häiritsevää... Koulussa oli niin monta muutakin outoa, miksi juuri minä? Ehdin taas täyttää pääni ajatuksilla ennen kuin ehdin huoneeseeni asti. Vedin hupparini pois ja heitin sen tuolille. Rojahdin sänkyyni naama vasten tyynyä, niin että näytin vähän siltä että yritin tukehduttaa itseni. En ehtinyt olla yksin kauaa ennen kuin David pelmahti ovesta sisään. Tuo pysähtyi hetkeksi ovelle, kunnes sulki sen. ”Oletkos vielä elossa?” tuo kysyi ja meni istumaan omalle sängylleen kaivaen jostain esiin kirjan. ”Teen parhaillani kuolemaa, älä häiritse”, sanoin pieni vitsaileva sävy äänessäni. ”Ai, no sitten yritän olla mahdollisimman hiljaa ja annan sinun kitua rauhassa”, David vastasi heittäytyen selälleen omalle sängylleen. Tuo taisi olla ainoa ihminen koko koulussa jolla ei ollut syytä ihmetellä haaleita arpia käsissäni. En ollut koskaan kertonut hänelle mitä oli tapahtunut neljä vuotta sitten, mutta koska David oli ”Einstein” voisin kuvitella hänen jo jotenkin päätelleen mistä ne olivat peräisin.

”Tiedätkö niistä huhuista, että joku oppilas olisi kadonnut?” David kysyin aivan äkkiä. Ynähdin myöntävästi. ”Tottako?” kysyin tyynyyn. Asia ei sinänsä kuulunut minulle, vaikka olinhan kuullut aiheesta jo ruokalassa. ”Ilmeisesti”, David vastasi, ”Ainakin opettajat ovat jo tarttuneet siihen.” Nostin katseeni. Tieto poikkesi aikaisemmin kuulemastani, mutta oman kokemukseni mukaan David ei valehdellut. Tyhjään vatsaani mahtui hyvin jonkinmoinen häiritsevä tunne joka ei jättänyt minua rauhaan. ”Mitään tieto miten tai minne tai...?” kysyin hiljaa katsoen Davidia joka kohautti olkiaan. Olin pessimistinen luonne, joten pelkäsin heti pahinta. Painoin naamani takaisin tyynyyn. Kannattaisikohan minun ihan varmuuden vuoksi oppia hallitsemaan siniliekkini...

--------------------------------------------

En ollu ihan varma onko noin tollanen varsinaisen kouluelämän yli menevän juonen keksiminen kuinka sallittua, mutta... meni jo! Ja kakkos luvusta tuli vähän lyhyempi, koska pääni on kuollut ja ajatukseni katkesi aika useaan otteeseen.

Nimi: Spitaalinen

21.04.2013 15:52
Luku 1
Harjoittelua

Makasin selälläni nurmella ja katselin taivasta hiljaisena. Tuttu sinisen sävy sieltä katseli takaisin, autuaan tietämättömien pilvilampaidensa kera. Taivas oli kaunis tänään, toisin kuin eilen. Olin saanut kastua likomäräksi liikunnan tunnilla, jota inhosin sydämeni pohjasta muutenkin. Monella liikunnan valinneella oli jonkinlainen aiheeseen liittyvä mutaatio tai oli muuten vain hyvä siinä. Minä olin ottanut sen ihan vain siinä toivossa etten pysyisi koko elämääni pikkuisena, mikä näytti olevan liikaa vaadittu. Nurmi oli hieman kostea vieläkin, mutta maa oli akanut jo lämpenemään. Minä pidin keväästä, silloin linnut alkoivat laulaa ja aurinko uskaltautui oleilemaan taivaalla pidemmänkin aikaa. Kasvoillani oli pieni hymy kun seurasin pilvien hidasta liikettä korkealla yläpuolellani. Kyllä niiden kelpasi, tarvitsi vain leijailla tuulen mukana ihan vain huvikseen. Ajatukseni alkoivat harhailla vastaavanlaisissa aiheissa, vaikken sitä mitenään sinne ohjannutkaan.

Ehdin räpäyttää silmiäni ennen kuin taivaalla näkyi vähän muutakin kuin vain pilviä. Se oli tumma linnun hahmo, mutta turhan suuri ollakseen vain lintu. Tuijotin sitä hetken ennen kuin se oli taas poissa. Suljin silmäni ja kierähdin vatsalleni painaen otsani kiinni viileään maahan. Minua ei juuri nyt huvittanut katsella näkyjä, eikä oikeastaan hirveästi muutakaan. Olin aikalailla väsynyt ja odotin että pääsisin nukkumaan, vaikkei päivä ollut vielä edes alussa. Olin nukkunut viime yönä huonosti, nähnyt painajaisisa ja sen sellaista ja lopulta herännyt omaan huutooni. Olin onnistunut säikäyttämään huonetoverinikin varmaan hengiltä... Tai ainakin ihan yhtä pelästyneeltä kuin minäkin tuo oli näyttänyt kello kaksi yöllä. Mutta toisin kuin hän, minä en enää saanut unta sen jälkeen. Olin vain heittelehtinyt sängyssäni sinne tänne ja yrittänyt tyhjentää pääni. Lopulta kun olin kyllästynyt siihen olin hiippaillut taiteiden luokkaan soittimien seuraan. Olin tuijotellut ulos luokan ikkunasta muutaman tunnin liikkumatta, antaen ajatusten että näkyjen mennä ja tulla miten halusivat. Lopulta melkein onnistuin nukahtamaan ikkunalaudalle joten olin todennut sängyn olevan parempi vaihtoehto. En tiennyt mitä koulun säännöissä sanottiin yöllisistä retkistä, mutta voisin kuvitella etteivät ne ainakaan toivottuja olleet.

Kuulin muiden oppilaiden tulevan pihalle. Tunti varmaan alkaisi pian ja minä tässä maata röhnötin, kuin ei voisi vähempää kiinnostaa. Oikeastaan juuri nyt minua ei huvittanutkaan ja toivoin etten ehtisi kokeilla omaa kykyäni. Tunnin aihe: Energian hallintaa. Opettajat eivät oikein olleet osanneet luokitella mutaatiotani mihinkään valmiiseen ryhmään, joten päädyin tähän, mikä toki oli lähimpänä. Tosin, en oikein tiennyt voisiko siniliekistäni puhua energiana, tai minun kohdallani vielä vähemmän sen hallitsemisena. Minulla oli vieläkin täysi työ pitää itseni todellisuuden puolella ja vangita liekki vain ja ainoastaan vasempaan silmääni. Sitä enempää en osannut, mutta oli sekin edistystä, osasin olla polttamatta kaikkea ympärilläni.

Nostin katseeni maasta kun pulina oppilaiden keskuudessa hiljeni. Opettajamme oli näemmä saapunut paikalle, joten minäkin päätin nousta istualleni. Magneto näytti olevan tänään vuorossa ja valmistauduin henkisesti siihen että minunkin pitäisi ehkäpä tehdä jotain. Viimekerralla oltiin jo selostettu tämän päivän ohjelma ja miksi olimme ulkosalla. Oli nimittäin kivempaa sinkoilla erilaisia ja kokoisia energiapalloja mihin sattuu kun oli hiukkasen tilaa ympärillä. Päätin silti pysyä suhteellisen maastoutuneena kun uusimmat kokeilivat onneaan jos nyt saattaisivat tuurilla osua maaliin. Minulla tuskin olisi mitään ongelmaa maaliin osumisessa, ongelma olikin olla osumatta kaikkeen muuhun. En pystynyt vielä kontrolloimaan voimiani paljonkaan vertaa. Heti kun vapautin liekin se lähti liikkumaan itsekseen sinne tänne. Vaikka pystyinkin sammuttamaan sen niin kauan kuin olin tajuissani, siitäkään ei ollut takuita. Minun oli edelleen vaikea erottaa todellisuutta ja harhaa toisistaan, joskus ne olivat niin samanlaisia keskenään etten oikein ollut varma kumpi maailma oli oikea ja kumpi ei. Oli muutenkin todella ärsyttävää olla ryhmän ainoa joka ei tiennyt mitä pystyi kontrolloimaan. Meni kysymään joltakulta niin heti tuli vastaus laatua: ”Maata” taikka ”vettä” taikka ”sähköä” ja niin edespäin. Ja kun joku kysyy minulta vastaus on enemmänkin ”Tuota... no se on sellainen sininen liekki...” tyyliä.

Kuuntelin puolella korvalla tunnin selostusta. Tuskin minua edes pyydettäisiin kokeilemaan. Tai ainakin toivoin Magnetolla olevan sen verran järkeä päässä. Onhan se nyt vähän sama asia kuin jos antaisi pyromaanille tulitikut ja laittaisi vanhaan puutaloon. Nypin hieman ruohoa kun ensimmäisen innokkaat pääsivät kokeilemaan. Magneton ohjaus oli tiukkaa, mutta selkeää. En oikein pitänyt hänestä persoonana mutta opettaja tuo ainakin osasi hommansa ellei muuta. En muutenkaan ollut hirveästi lähentynyt koulun opettajakunnan kanssa niinä neljänä vuotena mitä olin täällä viettänyt. Mitä nyt ehkä hieman loitontunut sen jälkeen kun nuo lakkasivat pörräämästä ympärilläni ja yrittämässä saada selkeää lausetta vastaukseksi. Puhuminen tuntui olevan suorastaan yliarvostettua. Kumarruin hiukan ja jonkun pienenpieni vesipallo lennähti pääni yli. Lähettäjä sai moitteet niskaansa ja minä enemmän armonaikaa ennen kuin olisi minun vuoroni.

Ja kuitenkin sen hetken oli tultava kun Magneto komensi minut koettamaan onneani, sillä sitä se oikestaan oli. Nousin liioitellun hitaasti ylös ja kävelin maalitaulun eteen. Vilkaisin sivusilmällä Magnetoa joka näytti enemmänkin olevan valmis tekemään jotain saadakseen minut järkiini, jos menisi pieleen, kuin antamaan käytännön ohjeita. Ei ollut kiva olla vaarallinen, siitä sai vain kummaksuvia katseita niskaansa. Katsoin hetken maalia ja räpäytin muutamaan kertaan silmiäni varmistaakseni että kaikki mitä näin tosiaan oli kotoisin tästä maailmasta ja oikeasti olemassa. Keskitin sitten koko olemukseni yhteen tiettyyn tunteeseen. Vahvaan tunteeseen mikä oli aina varalla sisälläni, joka sai kykyni esiin helpommin kuin muut. Turhautuneisuus, yksinäisyys, viha, ne kaikki lukeutuivat siihen sarjaan, mitä käytin hyväkseni tälläisissä tilanteissa. Ja samassa minusta tuntui kuin alitajuntaani olisi iskettu hammerilla.

Todellisuuden ja epätodellisuuden raja katosi hetkeksi, mutta sain kuin sainkin keskitettyä itseni oikeaan maailmaan, ainakin minä pidin sitä oikeana. Siinä ei ollut unenomaista tunnelmaa, eikä muuta sen tyylistä. Mutta ainakin minä olin vielä järjissäni eikä kukaan ollut lähtenyt ainakaan vielä kirkumaan tai vastaavaa. Päättelin siis olevani todellisuudessa ja ainakin kasvoilla tuntuvan miellyttävän lämmön perusteella silmäni oli ilmiliekeissä. Tuijotin maalia kuin vainoharhainen. Minua oikeastaan pelotti edetä enää pidemmälle. Minua pelotti että menettäisin kontrollini, niin kuin joskus alkuaikoina oli käynyt useaankin otteeseen, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa kuin ensimmäisellä kerralla. Liekki halusi vapauteen, sen oli nälkä. Se halusi polttaa... Lasair, Lasair, Lasair, hoin omaa nimeäni mielessäni, se yleensä auttoi minua keskittymään. Minusta tuntui etten nähnyt mitään muuta kuin maalin edessäni, minun pitäisi jotenkin osua siihen. Ennen kuin ehdin edes tajuta se leimahti sinisiin liekkeihin. Hetken minusta tuntui että pidin ohjia, mutta ei kauaa. Se oli taas liian nopeaa tajuttavaksi ennen kuin tuli alkoi levitä. Kuulin ääniä takaani, mutta en osannut reagoida mitenkään. Tuijotin suoraan eteeni ja minusta alkoi tuntua siltä kuin hyperventiloisin. Minua pyörrytti ja todellisuuden raja alkoi olla haalea. Tunsin jonkun ottavan käsivarrestani kiinni, mikä sai minut hetkeksi taas järkiini. Suljin silmäni tiukasti. Hoin päässäni käskyä sammua, mutta se oli vaikeaa, ote käsivarressa tiukkeni. Minun täytyi rauhoittua, mitä enenmmän tunsin sitä vaikeampaa minun oli kontrolloida liekkejäni. Tasasin hengitystäni ja yritin pitää itseni rauhallisena. Räväytin silmäni äkkiä auki kun tunsin sen keiken taas palautuvan sisääni. Liekit jotka olin vapauttanut olivat palanneet vasempaan silmääni, senkin liekin lopulta hiipuessa ja sammuessa.

Olisin voinut huokaista helpotuksesta, jos minulla olisi ollut happea jäljellä siihen. En edes tajunnut missä vaiheessa jalkani olivat pettäneet alta mutta polvillani minä kuitenkin istuin. Katsahdin henkilöön joka piti minua yhä kiinni käsivarresta ja näin Magneton kylmän tyynet kasvot. Tuijotimme hetken toisiamme ennen kuin vilkaisin olkani taakse muita oppilaita. Jotkut heistä olivat nähneet tämän välikohtauksen ennenkin, mutta ainakin minusta se oli joka kerta aivan yhtä pakokauhuinen kokemus. Riuhtaisin käteni irtin ja kompuroin pystyyn. Sanaakaan sanomatta, tai polttamaani alueeseen vilkaisematta palasin paikalleni istumaan ja jäin tuijottamaan ruohoa edessäni. Ulkokuorestani poiketen olin oikeastaan kaikkea muuta kuin rauhallinen. Olin vihainen itselleni, vaikka olinkin lopulta onnistunut sammuttamaan liekkini, olin silti alunperinkin päästänyt ne vapaaksi. Minun pitäisi päästä eroon pelosta omaa kykyäni kohtaan, mutta en voinut mitään sille että joka kerran kun näin ne, siniset liekit, tunsin inhottavan deja vu tunteen. Erheestäni ei ollut muuta jälkeä kuin tuhkaksi kadonnut maalitaulu ja hiiltynyt alue sen ympärillä. Tällä hetkellä se alkoi tuntua mahdottomalta, ylipäätään oppia hallitsemaan liekkejäni. En ollut koskaan halunnut tää
tä kykyä, enkä ollut koskaan pyytänyt mitään tämän suuntaiskataan. Joku korkeamman voiman omaava kusipää oli vain päättänyt tyrkätä tälläisenkin vaivan minun huolekseni kun ei itse jaksanut miettiä. Niin minä siitä puhuin, vaikkakin ehkä vain puolitosissani, se silti tuntui aivan oikeutetulta. Vaikka olihan tässä koulussa paljon muitakin kaltaisiani. Kovin moni vain ei ollut toteuttanut massamurhaa.

Naputtelin polveani istuessani maassa kun tunti jatkui. Ihmiset kokeilivat omia kykyjään, jotkut menestyksellä jotkut eivät. Minä taas en vieläkään käsittänyt mitä hyötyä meille oli opettaa tälläistä. Kyllä, osaan polttaa jonkun jos huvittaa, mutta mitä minä siitä hyödyn, tai kukaan muukaan? Mennemmekö me sitten koulun päätyttyä kaduille leikkimään ja päädymme lopulta jonkinlaiseen geenitutkimukseen taikka joku neropatti mutantti keksii leikkiä sotasankaria. Ymmärsin kyllä miksi voimat tuli hallita, ettei vaan vahingossa tekisi mitään ei-niin-harkittua, mutta ylipäätään tälläinen ”taistelukoulutus” tuntui jotenkin uhkaavalta. Ihan kuin meitä valmistettaisiin johonkin, mikä tuleman piti. Kukaan ei vain tiennyt mikä voisi olla tämä ”tuleman piti”. Eikä liikuntatuntien vaarahuoneharjoituksista edes puhuta. En ymmärtänyt sitä pointtia, ehkä minun ei tarvitsisikaan ymmärtää. Oikeastaan minua hiukan pelotti että sen takana oikeasti oli jotain, mitä en halunnut uskoa. Minulla oli ihan tarpeeksi huolta siinä että minä olin vapaasti verrattavissa siihen pyromaaniin tulitikkujen kera. Muutetaan vaan kyseinen pyromaani minuksi ja tulitikut normaalia tulta muutaman sata kertaa voimakkaammaksi siniliekiksi. Ei ollut kiva, ainakaan ympäristöäni ajatellen.

Katsahdin kelloa. Tunti oli loppumaan päin. Ja saisi luvan loppua nopeasti. Mieluiten hyvin nopeasti. En halunnut istua ulkona värjöttelemässä ja nyppimässä ruohoa kovin kauan enempää. Minulla oli sen verran nälkä että minulla oli toiveita myös ruuan suhteen. Mutta kuten aina Magneto ei lopettanut tuntia sekuntiakaan aiemmin kuin olisi pitänyt. Sitten kun se lopulta ohi, olin sekunnissa pystyssä ja suuntaamassa kulkuani sisälle kun joku tarttui minua olkapäästä. Ei ollut vaikeaa arvata kuka. Käännyin katsomaan Magnetoa sinisillä silmilläni. Oli vaikeaa suhtautua häneen rauhallisesti, yleensä tuo näytti aina siltä kuin olisi ongelmia tiedossa.

”Et ole harjoitellut niinkuin sinun pitäisi”, tuo sanoin vakavalla naamalla. Tai omasikohan hän edes muita ilmeitä kuin vakavan. Nyökkäsin myöntääkseni etten ollut tehnyt niitä tehtäviä mitä minulle oli suositeltu siniliekin kontrolloimiseksi. ”Miksi?” Magneto kysyi seuraavaksi. Käänsin katseeni pois tuosta. ”Se...” aloitin hiljaa ja pidin pienen tauon. Työnsin opettajan käden pois olaltani. ”Se on minun henkilökohtainen ongelmani”, jatkoin ja lähdin kävelemään kohti asuntolaa kädet taskuissa. Nälkäni oli kadonnut jonnekkin ja halusin vain olla rauhassa. Tajusin että Daniel varmaan löytäisi minut helposti huoneestani. Muutinkin suuntaani ja lähdin kävelemään koulun taakse, kohti metsää. Aluksi menoni oli suhteellisen rauhallista mutta pian vauhtini kiihtyi ja huomasin juoksevani. Halusin olla yksin, rauhassa ajatusteni kanssa. En jaksanut enää vähempää välittää iltapäivä liikunnantunneista tai ruokailusta. Halusin vain metsään istumaan johonkin pikku soppeen ja olemaan katseilta piilossa.

---------------------------------------------------------- ----------

Aloittelen tässä, älkää välittäkö sisällöttömyydestä...

Vastaus:

Tämä oli hieno tarina, ja mukavan pituinenkin. Sisältöä löytyi tarpeeksi ja tarinaa on mielenkiintoista lukea, kun se kääntyy tavallaan omaksi sisäiseksi monologiksi. Pidin myös pohdinnoistasi tästä 'taistelukoulutuksesta', ihan fiksuja ajatuksia.
Saat kahdeksan haastepistettä.

- Charles

Jos oman kyvyn harjoittelu tuntuu liian ahdistavalta, sinun kannattaisi ehkä miettiä syitä siihen ja kokeilla 'siniliekin' kanssa pärjäämistä vaikka koulun alla sijaitsevassa pommisuojassa. Ota joku kuitenkin mukaan vaahtosammuttimen käyttäjäksi, äläkä rasita itseäsi liikaa.

- Erik / Magneto

Nimi: Spitaalinen

24.03.2013 17:04
Eli siis Lasairin tunnelmia silloin kuin se tuli kouluun joku neljä vuotta sitten, tälleen hauskasti prologiksi. =)

Prologi
Neljä vuotta sitten

Niin se menee, niin se on aina mennyt. Epänormaalit kärsivät kun itseään normaaliksi nimittävät ihmiset yrittävät saada maailmasta normaalin. Sitten kun kysyy, mikä on normaali ei saa vastauksen häivääkään. Kuka muka miettii sellaista? Normaali, epänormaali, onko sillä lopulta niin väliä, kai me kaikki ihmisiä olemme, vaikken enää olekkaan ihan niin varma. Miksi niin, mutta miksi. Olinko minä ihminen vai en. Olinko minä enemmän ihminen kuin minua enemmän mutaatioituneet ja vähemmän ihminen kuin muut, vai olinko minä enää ihminen laisinkaan. Sellaisia ajatuksia sain päähäni keskellä yötä livahdettuani taiteiden luokkaan. Luokan nurkassa seisoi kaunis vanhahko harppu. Näppäilin sen kieliä hajamielisesti antaen satunnaisten sävelten elää ensin niin kauan kuin jaksoivat ja sitten kadota pois. Harpussa oli jonkinlaista viehätystä, vanhuutta, kauniita sointuja, se loi hämärään luokkaan vielä mystisemmän tunnelman. Silti se oli masentava hetki elämässäni. Ei läheskään masentavin, missään tapauksessa, kaukana siitä, mutta jotenkin tunsin itseni surumieliseksi siitä huolimatta. Ei minulla siihen mitään syytä ollut. Tämä yö oli vain kulunut ajattelemalla asioita, joita ei ehkä kannattaisi vatvoa pikkutunneilla. Muut oppilaat olivat nukkumassa ehkä opettajatkin. Huomenna aloittaisin itsekkin opiskelun, vaikka olinkin roimasti muita nuorempi. Yksitoista... Niin tosiaan. Täytin tänään yksitoista. Hymyilin hieman näpätessäni uuden sävelen roikkumaan ilmaan. Siksikö olin yhä hereillä? Ihan vain toivottaakseni itselleni hyvää syntymäpäivää.

Iho mustan hupparin alla oli kananlihalla. Miksi minua kylmäsi? Nostin katseeni harpusta ikkunasta ulos yötaivaalle. Minulla oli kylmä, no, olin paljain jaloin, mutta ei se ollut sellaista kylmyyttä. En oikein osannut selittää mistä se tuli. Minun vereni oli kuumaa, eikö minulla silloin pitäisi olla lämmin? Huokasin hiljaa ja istuiduin ikkunalaudalle. Lasi oli viileä. Kohta syksy olisi ohi, ohikiitävä väriloisto ennen pimeää talvea olisi poissa, ja aurinko painuisi unten maille, aina välillä nostaen päätään ja kurkaten maailmaansa. Ihmisistä oli joskus puhuttu auringon lapsina. Tarkoittiko se että minäkin olisin auringon lapsi? Minä rakastin aurinkoa ja lämpöä. Olin siinä samanlainen kuin kissa, etsiydyin aina lämpimään. Vedin käteni liian ison hupparini hihojen sisään. Se ei ollut oikeastaan minun, olin vain saanut sen joltakin siihen asti kunnes löytäisin jostain omia vaatteita. Niin, sellainenkin pieni käytännön ongelma... Mutta nyt en jaksanut miettiä, minua väsytti mutta en halunnut nukkua. En halunnut nähdä unia, enkä muistaa asioita joita ei kannattaisi.

Jäin tuijottamaan ikkunasta heijastuvaa kuvaani. Siniset silmät tuijottivat takaisin. Siniset... Se oli häiritsevä väri, häiritsevän puhtaan sininen, häiritsevän kirkkaan sininen, ylipäätään häiritsevä. Ja pistävä, se ei ollut samaa maata kuin oikea pehmeän vihreä väri, jonka olin syntymässäni saanut, vaan enemminkin tyhjä ja kolkko katse. Ehkä minä voisin tehdä siitä taas lämpimän jos oikein yrittäisin, mutta juuri nyt väri pelotti minua itseänikin. Katseeni oli jähmettynyt tyhjänä eteenpäin, kunnes huomasin koulun pihalla kävelevän hahmon. En oikein tiennyt mikä tai kuka se oli, mutta kovin salaperäiseltä tuo näytti. Kohdistin katseeni hahmoon tuon kulkiessa ja räpäyttäessäni silmiäni se oli poissa. Niin, yksi jälleen. Joko olin sekoamassa yhä enemmän tai sitten tämä niin sanottu mutaationi oli vahvistunut sitten viime viikon. Hahmo oli ollut liian selkeä ollakseen vain yksi näyistäni, mutta mistä sen ikinä tiesi, ehkä nämä siniset silmät näkivät sille puolen todellisuutta paremmin kuin entiseni. Minulla oli koko mutantti-homman kanssa vielä paljon totuteltavaa.

Hätkähdin kun luokan ovi aukesi takanani. Kohotin kasvoni ja suuntasin katseeni tulijaan. Se oli sama mies joka oli viikko sitten poiminut minut jostain metsän siimeksestä. Tuijotin miestä joka katsoi takaisin. Hän ei kääntänyt katsettaan, mikä hämmästytti minua.
”Lasair, öisin ei ole hyvä vaellella ympäri koulua” tuo totesi ilman sävyä äänessään. Nyökkäsin vain mutten liikkunut, käänsin katseeni pois miehestä ja jäin tuijottamaan tyhjää edessäni. Nimi Lasair oli tuon keksimä ja oli helppo päätellä mistä se tuli, kuitenkin se kuulkosti paremmalta kuin Kiiro. Ehkä minun pitäisi palata, ehkä ei, oliko sillä väliä... Ei varmaan, paitsi huomisen kannalta. Huomenna minun pitäisi mennä muiden oppilaiden kanssa tunneille, eikä ajatus kovinkaan innostanut.
”Tunnut olevan yhä synkkänä”, mies jatkoi kävellen hieman lähemmäs. Ihan kuin en olisi jo saanut selville että tuo luki ajatuksiani kuin avointa kirjaa. Miksi minun pitäisi puhua hänelle, tai kertoa asioista, hän sai tietää kaiken muutenkin.

Hyppäsin lopulta alas ikkunalaudalta ja kävelin miehen ohi luokan ovelle. Halusin pois tuon luota, halusin pitää ajatukseni ominani, halusin jonkun oman pienen nurkkauksen jossa saisin ajatella rauhassa kenenkään tuppautumatta. Laskin käteni oven kahvalle ennen kuin vilkaisin olkani yli miestä. Tuo oli jäänyt katselemaan ikkunasta ulos, mutta heijastus paljasti hänen katsovan minua yhä, jonkinlainen kumma ilme naamallaan, mutä en osannut tulkita, en halunnutkaan. Livahdin sitten ovesta ulos ja lähdin paljain varpain hiippailemaan poikien asuintiloja kohti. Olin kai muitten silmissä pieni ja heiveröinen. Täällä ei juuri nyt ollut muita tulokkaita, ja kaikki muut olivat jo jotenkin oppineet tuntemaan oman kykynsä. Minä taas olin ihan hukassa, ja oikeastaan pelkäsin myös. Pelkäsin että jonakin kauniina päivänä polttaisin tämänkin paikan. Jonakin kauniina päivänä joku saisi päähänsä suututtaa minut. En ollut kertonut heille vielä, mitä oli tapahtunut, ja minulla oli siihen syyni. Ehkä pelkäsin sitäkin, ylipäätään asioita jotka saivat minut tuntemaan, nauramaan, itkemään, mitä vain. Ehkä minä pelkäsinkin tunteitani, en itse kykyä. Haukottelin kun saavuin huoneeseen, jonka jaoin toisen pojan kanssa. En muistanut vielä edes hänen nimeään. Jos hän olikin hereillä, ei hän näkisi muuta kuin mustaan huppariin hukkuneen heikon pojan kompivän peittonsa lämpöön. Sillä sitä Kiiro Seymor oli, heikko, heikko, heikko!

--------------------

Joo myönnän, ettei mikään loistokas teksti, mutta kirjottelin tätä melkein 40 asteen kuumeessa, joten laatu on samaa kuin aivojenikin, eli täyttä höttöä. xDD

Vastaus:

Oikein hyvä prologi, kerronnassa oli ehkä pientä sekavuutta. Uskon kyllä että se selkenee kun pääset kirjoittamaan enemmän. ;)

6 haastepistettä

- Charles

Nimi: Spitaalinen

24.03.2013 16:54
Lasairia saa käyttää tarinoissa.

Ja aineiksi, Perinnöllisyystiede ja genetiikka, taide erikoisliikuntatunnit ja energian hallinta.

©2019 × Xavier's school for gifted youngsters × - suntuubi.com