Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Nimi: Tina Wells

Mutanttinimi: Tiny

Ikä: 16 vuotta

Sukupuoli: Tyttö

Mutaatio: Tinan kyky on ottaa eläimen hahmo. Hän ei suoraan muutu joksikin eläimeksi, vaan saa sen erilaisia ominaisuuksia. Jos Tina ottaisi vaikkapa kissan muodon, olisi hänellä häntä, kynnet ja hän mahtuisi pienistäkin raoista, ja jos otetaan toiseksi esimerkiksi kameleontti, osaisi Tina sulautua taustaansa melko hyvin. Kaikkein helpointa Tinalle on muuttua joksikin kissaeläimeksi, mutta teoriassa hän pystyy muuttumaan miksi eläimeksi tahansa. Tinalla on normaalia paremmat näkö-, kuulo- ja hajuaisti ja lisäksi hän on ketterä.

Ulkonäkö: Tina on kooltaan hyvin pieni. Hän näyttää kyllä ikäiseltään, mutta on hyvin lyhyt, vain 149 senttimetriä pitkä. Hänen lyhyytensä onkin syy hänen lempinimelleen. Tinalla on vaalea, hieman vaaleanpunaiseen taittuva iho. Hänellä on melko suuret ja hieman pyöreähköt silmät, jotka ovat väriltään vihertävän harmaat. Tinalla on hieman yli olkapäille ylettyvät, latvoistaan kihartuvat, punaiset hiukset. Hän pitää hiuksiaan yleensä auki, mutta sitoo ne toisinaan poninhännälle.

Menneisyys: Tina eli suhteellisen onnellisena yksinhuoltajaäitinsä kanssa vielä 14-vuotiaaksi asti, kunnes hänen mutanttikykynsä ilmeni. Hänen äitinsä järkyttyi niin kovin, että heitti tyttärensä heti ulos kodistaan ja Tina joutui kaduille. Siitä lähtien on Tina yrittänyt selviytyä keinolla millä hyvänsä, tehden mitä vain pystyi selvitäkseen hengissä. Joku muu olisi voinut masentua totaalisesti sellaiseen tilanteeseen joutuessaan, mutta Tina oli sisukas ja selviytyi kaikkien vaikeuksien läpi.

Olen aina ollut sellainen ”kaikkien kaveri”, ja uskon, että se rooli sopii minulle erinomaisesti. En mielellään haasta riitaa vaan yritän pitää rauhaa yllä, mutta en kuitenkaan pelkää väittää vastaan, jos tunnen, että se on tarpeen. En tuomitse muita ulkonäön – enkä edes olemuksen – perusteella, vaan tahdon tutustua henkilöön ennen kuin teen mitään johtopäätöksiä hänestä. Yleensä minusta pidetään, kai minä olen jokseenkin mukava. En ole varsinaisesti suosittu, mutta minulla on paljon ystäviä, joskaan ei välttämättä sellaisia, joille voisin todella puhua kaikesta. Yleensä ystävystynkin parhaiten sellaisten ihmisten kanssa, joita muut eivät ymmärrä, jotka ovat ehkä vähän syrjässä, syystä tai toisesta. Olen yleensä iloinen, tapanani ei ole itkeä tai muuten rypeä surullisuudessa, se ei vain ole minun tapaistani. Saatan kuitenkin kiivastua, en nyt sanoisi helposti, mutta toisinaan kuitenkin. En kuitenkaan kykene pitämään vihaa yllä pitkään, vaan lepyn aina nopeasti.


Tiny on valinnut itselleen 5/5 kurssia: perinnöllisyystiede ja genetiikka, erikoisliikuntatunnit, muodonmuutokset, taide ja ominaisuusmutaatiot.

Ilmoitusasiat Tinylle - ei ilmoitettavaa

Saako käyttää tarinoissa? Kyllä

Voimien taso |• • • • • • • • • • • • • • • • •|

Haastepisteet seuraavaan haasteeseen: 8

 [ Kirjoita ]

Nimi: Tina

01.01.2013 06:57
Yhyy toi tarina näytti paljon pidemmältä Wordissa.

Vastaus:

Nyt hiljaa se on hyvä!

Nimi: Tina

01.01.2013 06:57
1. TARINA: EIVÄT HE SITTEN OLLEETKAAN NIIN KAMALIA

Tuosta tarinan alusta haluaisin sanoa sellaista, ettei se varsinaisesti sijoitu aikaan, josta muuten kirjoitan. Se kuvastaa tulevaisuutta, jolloin mutanttien olemassaolo on yleisessä tiedossa. Se on tavallaan myös sidoksissa hetkeen, johon tarina muuten sijoittuu, mutta ”normaaliajassa” mutantit ovat vielä melko tuntematon käsite, vaikkakin ne, jotka mutantteihin törmäävät, pitävät heitä kummajaisina.

Toinen asia, josta haluan huomauttaa, on Charlesin ja Erikin koko nimien käyttö tarinan alkuvaiheessa. Tahdon sillä luoda tunnelmaa, että he ovat hahmolleni tuntemattomia. Tiedän, että jatkuva koko nimien toistaminen voi tuntua ärsyttävältä, mutta koettakaa kestää.

★★★★★★★★★★

On kaunis päivä. Maa on lumen peitossa ja aurinko paistaa kirkkaana. Ihmiset ostavat toisilleen lahjoja jouluksi. Ei ole mitään syytä olla onneton. Paitsi maailma. Kaikkein masentavinta aikaa vuodesta on joulu. Silloin kaikkien pitää olla onnellisia ja yhdessä perheen ja ystävien kanssa. Mutta entä jos ei ole perhettä? Entä jos ei ole ystäviä? Entä jos ei vaan helvetti ole onnellinen? Nykyään se on aika hankalaa. Varsinkin jos on mutantti. Jos olet mutantti, olet vain kummajainen, jota ei haluta mukaan mihinkään. Aika moni paha asia hyväksytään, mutta jos olet mutantti… Mutantit ovat alhaisempaa sakkia kuin pedofiilit. Mutantit ovat pahoja. Mutantit haluavat tuhota maailman. Mutantit pitäisi tappaa sillä silmänräpäyksellä kun ne astuvat tähän maailmaan. Mutantit eivät ole mitään paitsi Saatanan äpäröitä joihin ei voi luottaa, joita ei voi päästää vapaasti kulkemaan, joita ei pitäisi päästää kulkemaan ylipäätään. Jos tapat mutantin, olet sankari, jota ihaillaan kaikkialla. Sellainen maailma on. Tietämätön. Maailma ei edes tiedä, kuinka paljon se sisältääkään mutantteja. Voi kunpa minäkin tietäisin sen.

Yh mikä haju. Siirtelen mädäntyneet omenat edestä ja jatkan tonkimista. Kai täällä pitäisi jotain syötävää olla? Vatsani kurnii. Siitä tuntuu olevan ikuisuus kun olen viimeksi syönyt. Sinä olematon Jumala, etkö voisi edes yhtä ei-mädäntynyttä vihannesta tai jotain. Ilmeisesti ei. Huokaisen. Ohitseni kävelee jatkuvasti New Yorkin kiireisiä ihmisiä ostamassa lahjoja. Muistan yhä, kuinka paljon odotin joulupäivää, jotta vain saisin avata lahjoja. Lahjat olivat minulle kaikki kaikessa kun olin lapsi. Niin kuin nykyään kaikille muillekin. Enää en välitä lahjoista. Jos saisin edes katon pääni päälle joulun ajaksi, olisin ikionnellinen. Talviyöt ulkosalla eivät vain kerta kaikkiaan ole mukavia. Ehkä voisin yrittää löytää jonkun yksinäisen mummon, joka suostuisi majoittamaan minut edes yhden yön. Kyllä niitäkin aina välillä löytyy. Harvemmin, mutta joskus kuitenkin. Kun vaan on ystävällinen, niin ne alkavat tyrkyttää rahaakin. Enkä koskaan kieltäydy. Tietenkään.
”Anteeksi”, kuuluu takaani. Käännyn. Edessäni seisoo kaksi miestä. Ei erityisen uhkaavaa, lähinnä mukavilta vaikuttavia. Mutta se nyt ei kerro mitään. Toinen heistä – se joka jo aiemmin puhui – hymyilee minulle lämpimästi. En vastaa hymyyn. Yritän pysyä rauhallisena. Ehkä he vain kysyvät reittiä jonnekin.
”Sinulla taitaa olla nälkä”, hymyilevä mies toteaa. ”Saammeko tarjota sinulle ruokaa?”
Katson häntä ihmeissäni. Kyllähän minä tiedän, mitä noilla miehillä on mielessään, mutta suoraan sanoen en jaksa välittää siitä. Minulla on kova, kova nälkä. Ehkä voisin tarjota heille sen, mitä he haluavat, jos he siitä suostuisivat maksamaan.
”Onhan teillä käteistä? Muuten ei kyllä tipu”, sanon määrätietoisesti. Miehet katsahtavat toisiaan hieman hämillään.
”Ei, nyt olet käsittänyt väärin. Meillä ei ole mitään… tuollaisia aikomuksia”, vastaa mies, joka ei vielä aiemmin ole sanonut mitään.
”Jospa esittelisimme itsemme”, toinen mies sanoo. ”Minä olen Charles Xavier ja tässä on ystäväni Erik Lensherr.”
”Jospa menemme vähän syrjemmälle”, Erik Lensherriksi osoittautunut mies ehdottaa. Katson häntä ja Charles Xavieria kummastuneena. Eivät kai he luulleet, että lähtisin heidän mukaansa noin vain?
”Ellet sitten halua näyttää kykyjäsi täällä. Ihmisten edessä”, Charles Xavier sanoo hieman matalammalla äänellä. Ja sillä hetkellä luotan heihin. En tiedä miksi, ehkä se on typerää, mutta jokin sanoo minulle, etteivät he tahdo pahaa. He ovat samanlaisia kuin minä.
”Hyvä on”, sanon ja Erik Lensherr ja Charles Xavier lähtevät johdattamaan minua pienelle syrjäkujalle joka päättyy umpikujaan.
”Ymmärrämme kyllä, että sinun voi olla vaikeaa vielä luottaa meihin, mutta olemme samanlaisia kuin sinä”, Charles Xavier vakuuttaa. ”Erik”, hän sanoo merkitsevästi. Erik Lensherr nostaa kätensä erästä metallista roskapönttöä kohti ja kuin taikaiskusta, alkaa se rutistua pieneksi möykyksi. Katson pieneksi kuutioksi muuttunutta roskapönttöä suu auki. Käännän kuitenkin pian katseeni miehiin.
”Te… olette tosiaan samanlaisia… kuin minä”, saan sanotuksi ihmetykseltäni. En voi olla ajattelematta sitä hetkeä, kun äitini heitti minut ulos kodista ja ajattelin olevani täysin yksin tässä maailmassa.
”Olen pahoillani, että äitisi heitti sinut ulos”, Charles sanoo yllättäen. Katson häntä säikähtäneenä.
”Luitko sinä minun ajatukseni?” sähähdän. Huomaan ottaneeni kissan hahmon. Muutun heti takaisin ihmismuotoon, mutta näen hymyn Charlesin kasvoilla. Varsinainen hymypoika.
”Sinullapa on vänkä mutaatio!” hän sanoo. Hänen sanavalintansa on niin erikoinen, etten voi olla hymyilemättä.
”Mutta tosiaan, kyllä, minä luin sinun ajatuksesi. Minun kykyni on telepatia. Osaan lukea ajatuksia ja vaikuttaa niihin”, Charles kertoo.
”Minä pystyn vaikuttamaan metalliin”, Erik kertoo.
”Tahtoisitko kertoa mutaatiostasi vähän tarkemmin?” Charles ehdottaa. Nyökkään.
”Minä… otan välillä jonkin eläimen hahmon. Useimmiten kissan. Se tapahtuu yleensä silloin, kun säikähdän, tai olen peloissani. En osaa hallita sitä. Pystyn kyllä muuttumaan takaisin ihmismuotoon aika nopeasti, mutta aina se ei riitä”, sanon ja tiedän, että miehet kuulevat surun, ja ehkä myös pelon, äänessäni.
”Osaat siis ottaa myös jonkin muun eläimen muodon kuin kissan?” Erik kysyy.
”Niin. Kissaksi muuttuminen on kaikkein helpointa. Pystyn kyllä muuttumaan muiksikin eläimiksi, mutta siihen tarvitsen enemmän keskittymistä, eikä se silloinkaan aina toimi.”
”Haluaisitko sinä oppia hallitsemaan taitoasi?” Charles kysyy.
”Tietenkin”, vastaan epäröimättä. Ja näin he alkavat kertoa minulle mutanttien koulusta, jossa kaikki mutantit saavat olla vapaina, pelkäämättä mitä muut heistä sanovat. Enkä ole uskoa korviani. Tuonne minä haluan.

”Siellä sinä saat olla oma itsesi”, kuulen utuisesti. Ympärilläni pyörivät kahden miehet kasvot. Ne näyttävät etäisesti tutuilta, mutta en heti tunnista niitä. Sitten ymmärrän. Ne ovat Erikin ja Charlesin kasvot. Kasvot toistelevat fraasia ”siellä sinä saat olla oma itsesi”, ikään kuin laulun tapaan, välillä korkealta, välillä matalalta. Ja yhtäkkiä säikähdän, säikähdän kuollakseni, sillä auto, jossa matkustan kohti tuota lupauksien koulua, on suistua tieltä. Muutun taas säikähdyksen ansiosta salamannopeasti kissaksi enkä viitsi edes käyttää turhaa energiaa muuttuakseni takaisin ihmiseksi. Erik, joka istuu ratin edessä, saa pian auton hallintaansa. Charles kääntyy katsomaan, onko minulla kaikki kunnossa.
”Ai, sinä heräsit. Tie on liukas sateen jäljiltä. Oletko kunnossa?” hän kysyy. Nyökkään vastaukseksi. Istun vähän huonossa asennossa. Korjaan asentoani. Nukahdin, mutta nyt minua ei väsytä enää lainkaan.
”Olemme aivan pian perillä”, Erik sanoo. Katson ikkunasta ja näen toistaiseksi vain metsää. Pian näkymä kuitenkin avartuu. Katson hämmästyneenä maisemaa. Se on kaunis. Mutta mikä saa minut innostumaan, on upea kartano.
”Onko tuo…?” kysyn, enkä saa edes jatkettua lausettani loppuun.
”On, kyllä se on. Xavierin Koulun Lahjakkaille Nuorille”, Charles sanoo ylpeänä. Hymyilen ja hymähdän. Tuntuu vain niin uskomattomalta, että he löysivät minut ja että minä saan kokea jotain näin mahtavaa. Huomaan yhä olevani kissan muodossa. Ensimmäistä kertaa elämässäni se ei häiritse minua. Minusta tuntuu, että näytin sitten kissalta tai ihmiseltä, minut hyväksytään. Minun ei tarvitse esittää mitään. Päätän silti vaihtaa ihmismuotoon. Kaarramme etupihalle.
”Te voitte jäädä tässä pois, minä vien auton autotalliin”, Erik sanoo. Minä ja Charles nousemme ulos. Sillä sekunnilla kun saamme auton ovet kiinni, lähtee Erik kaasuttamaan kohti autotallia. Charles on jo kävelemässä sisään, mutta minä pysähdyn ja vain katson upeaa rakennusta.
”Oletko tulossa?” Charles kysyy. En vaivaudu vastaamaan, seison vain pihalla. Charles kävelee takaisin luokseni.
”Tämä on nyt sinun kotisi”, hän sanoo. Minä katson suoraan hänen silmiinsä ja huokaisen. Se huokaus ei ole surullinen tai haikea, vaan enemmänkin helpottunut huokaus. Sellainen huokaus, joka kertoo, että pystyn vihdoin ja viimein päästämään irti ja aloittamaan oikean elämisen. Että pystyn elämään vapaana. Se on hyvä tunne. Huokaisen vielä toisenkin kerran. Ihan vain sen takia, että siitä tulee niin hyvä olo.
”No niin, nyt olen valmis.”

★★★★★★★★★★

Vielä tällaiset loppukommentit, että juu, kirjoitin tätä tarinaa yöllä joten jos jokin on jotenkin tosi absurdia, niin syytän pikkutunteja. En vaivautunut lukemaan tarinaa uudelleen, joten jos koko tarina on pelkkää paskaa, niin voi voi. Koeta kestää.

Vastaus:

Afgh. En osaa muuta sanoa.
Aivan mahtava aloitustarina (varsinkin ilman unta kirjoitettuna) Ja apua miten onnistuit, jotenkin saan niin hyvin kuviteltua päässäni kun Erik yrittää ohjailla autoa kahden muun mutantin ollessa aivan omissa maailmoissaan.
Saat kahdeksan haastepistettä!

- Charles

©2019 × Xavier's school for gifted youngsters × - suntuubi.com