Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK


Kuva on we♥it-sivustolta.

Nimi: Emily Norman

Mutanttinimi: Tricky

Ikä: 14 vuotta

Sukupuoli: Tyttö

Mutaatio: Emily on tarkalleen ottaen replikaattori. Hän pystyy monistamaan itseään ainakin aluksi vain kahdeksi itsensä lisäksi. Hänen monistaessaan itseään vain tarkkanäköinen saattaa huomata, että hänen silmänsä muuttuvat tummemmiksi kopio-Emilyillä. Emily käyttää voimiaan yleensä muiden huijaamiseen, esimerkiksi laittaa ne tunneille puolestaan tavallisten koulussa. Xavierin koulussa hän ei sitä uskalla tehdä, ja sitä paitsi hän pitää koulusta.

Ulkonäkö: Emilyllä on oranssit, punaiseen vivahtavat hiukset, jotka ovat yleensä kummallisilla leteillä ja nutturoilla, sotkuisesti tietenkin. Ne ovat hieman kiharat. Hänellä on naamassaan pisamoita. Niitä on ympäri kasvoja, mutta ne ovat suhteellisen haaleita. Emilyllä on nenäkoru. Emilyn silmät ovat vihreät, ja iiriksen läheltä ne ovat kultaiseen vivahtavat. Joskus, kun hän suuttuu, ne saattavat muuttua tummemmiksi, samoin kuin silloin, kun hän monistautuu. Hänen silmänsä ovat suhteellisen suuret, ja pyöreähköt. Niissä on aina sama, viekas katse. Hänen kulmakarvansa ovat ylöspäin kaartuvat, joka tekee ilmeestä viekkaan, ja suorastaan huutaa, että tätä tyttöä kannattaa varoa.

Menneisyys: Emily oli aika normaali tyttö, kunnes keksi kymmenenvuotiaana olevansa mutaatio. Kuten voi olettaa, kymmenenvuotias kakara tykkää, kun on suoervoimia, eikä edes ajatellut sen olevan friikkiä. Sen verran älliä tytöllä oli - tai ehkä se oli alitajunta - että hän ei koskaan kertonut siitä kenellekään. Kun oli Emilyn 14. syntymäpäivä, hän uskaltui kertomaan vanhemmilleen asiasta. He saivat suurinpiirtein hulluuskohtauksen, ja tuntia myöhemmin hän lensi kodistaan ulos.

Perhe: Emilyn perheeseen kuuluu - tai kuului - isä John, äiti Marie ja hänen kaksoissiskonsa Miranda, jolle ei ollut tullut ilmeisesti mutaatiota. He suhtautuivat asiaan hyvin järkyttävällä tavalla; Emily lensi talosta ulos.

Emily on hauska, iloinen, vilkas ja viekas. Emily on luonteeltaan iloinen ja positiivinen. Hän ei anna minkään estää häntä, tai masentaa. Emily on suorasanainen eikä vaatimaton, vaan sanoo aina kaiken ennen kuin ajattelee. Emily on aika varovainen, tarkkailee tilannetta ennen kuin hyökkää. Hän osaa olla piikikäs, mutta yleensä hän on porukan hauskuuttaja. Luonteen ei silti kannata antaa hämätä; tilaisuuden tullen Emily on varas. Hän varastaa mitä vain, koska pystyy. Xavierin koulussa hän jättää sen pois.
Emilyllä on mutaationsa lisäksi salaisuus; hän on sokea. Sitä ei voisi päällepäin uskoa, sillä Emilyn silmissä ei ole mitään vikaa ulkoapäin. Hän ei peittele sitä, mutta ei myöskään kerro, ellei joku kysy. Hän ei pysty lukemaan, mutta hän pystyy liikkumaan vaivattomasti; hän on kehittänyt hyvän tunto - ja kuuloaistin, jolla pystyy kulkemaan törmäilemättä. Yleensä hän käy yöllä tutkimassa uudet paikat varmistaakseen, että osaa kulkea siellä.


Tricky on valinnut itselleen 3/5 kurssia: Perinnöllisyystiede ja genetiikka, Muodonmuutokset, Taide

Ilmoitusasiat Trickylle - Ei ilmoitettavaa, ja kiitos tuosta nimihuomautuksesta.

Saako käyttää tarinoissa? Kyllä

Voimien taso |• • • • • • • • • • • • • • • • •|

Haastepisteet seuraavaan haasteeseen: 7

 [ Kirjoita ]

Yksityinen viesti

03.01.2013 13:12

Nimi: Tia
Kotisivut: http://imaginaerum.w2.fi/

03.01.2013 11:33
Prologi
Mietin usein, miksi minä juuri olin tällainen. Miksei Miranda ollut erilainen. Aikaisemmin minua ei ollut häirinnyt erilaisuuteni. Mutta kun lensin talosta ulos, aloin ajattelemaan, miten outo olin; miettimään, kuinka erilainen olin aina ollut muihin ikäisiini verrattuna. Sinä Karmeana Päivänä, neljäntenätoista syntymäpäivänäni, olin tajunnut, että alitajunnassani, jossain syvällä, olin yrittänyt olla luokan naurattaja sen takia, että minusta pidettäisiin, että minua ei pidettäisi outona. Olin onnistunut siinä. Mutta sitten tein sen kamalan virheen, silloin Karmeana Päivänä, kun olin kertonut vanhemmilleni erityiskyvyistäni. En koskaan halunnut puhua siitä voimasta mutaationa, vaan erityiskykynä. Sillä muuten olisin varmaan vajonnut sysimustaan pimeyteen. Sillä tarkemmin ajatellen, vaikka aina yritin kieltää sen, että se ei vaivannut minua, se vaivasi, ilmeisesti.
Muistan vanhempieni ilmeen. Sen, kuinka he huusivat paniikissa toisessa huoneessa, kuinka minä istuin nahkasohvalla, puristaen Mirandan kättä kädessäni. Se oli yksi niistä elämääni hyvin häiritsevistä hetkistä, jolloin minua ärsytti, etten voinut nähdä Mirandaa. Olisin tahtonut nähdä hänen kasvonsa, millainen hänen kasvojensa kirjo oli. Mikä oli mahdotonta.
- Mistä he nyt puhuvat? Miranda kysyi minulta kuiskaten. Kiinnitin huomioni ääniin; ne olivat hiljentyneet. Jos en väärin ymmärtänyt, hän kysyi sitä siksi, että minulla oli meistä kahdesta paljon parempi kuulo. Kuinka paljon ihminen luottaakaan näköaistiinsa. Jos kaikki maailman ihmiset menettäisivät näkönsä, ne olisivat pulassa. Taas. Olin aikaisemminkin huomannut, että käytin muista, normaaleista, sanaa ne. Rykäisin hiljaa, pudistaen päätäni jotta en harhailisi ajatuksien poluilla vaan että keskittyisin vanhempien puheeseen.
- Mitä ihmettä meidän pitäisi tuolle oudolle kamaralle tehdä? Mitä? sanon keskittyen äidin äänen. Tunsin Mirandan puristavan kättäni lujempaa.
- Ei se voi tänne jäädä, isä puhui. Säpsähdin. Se?
- Nimenomaan. Sehän vaarantaisi koko perheen. Sen on pakko lähteä, äiti sanoi hiljaa mutta päättäväisesti. Minä toistin sen Mirandalle.
- Ei! Miranda huusi. Tuli täysi hiljaisuus. Kuulin Mirandan henkäisevän peloissaan, ehkä myös katumuksesta. Kuulin äidin ja isän mutisevan vielä jotakin epäselvää, etten minäkään saanut selvää. Sitten ovi kolahti. Kuulin askeleiden lähestyvän, yhdet korkokenkäparit ja yhdet tavalliset, aika raskaat kengät.
- Hei Miranda. Menisitkö huoneeseesi? kuului isän bassomainen ääni. Tunsin Mirandan hölläävän otettaan kädestäni ja päästin irti. Samassa tunsin jotakin kasvoillani. Hipaisu nenällä, sitten oikealla poskella, sormi siirtyen nenän kautta pitkin vetäen vasemmalle poskelle ja siitä keskelle otsaa tekien ikään kuin pisteen. Kyyneleet kohosivat silmiini. Se oli Mirandan ja minun yhteinen merkki. Että ei ole hätää. Ettei tiemme eroaisi koskaan. Sitten sormi häipyi, ja askeleet astelivat kohti toista huonetta. Oven aukeaminen ja sulkeutuminen, hyvin hiljaa.
- Sinä menet pakkaamaan. Nyt heti, kuulin äidin äänen. Se oli ehkä muutaman oktaavin turhan korkea. Keksin sille kaksi syytä. Joko hän toivoi, että lähtisin nopeasti tai ehkä hän välitti minusta edes pikkuisen, eikä olisi halunnut lähettää minua pois. Myöhemmin tulin siihen tulokseen, että se oli ensimmäinen vaihtoehto.
Nousin ylös sohvalta ja lähdin laahustamaan hitaasti huoneeseeni. Tunsin asunnon kuin omat taskuni, minun ei tarvinnut hapuilla ollenkaan. Sohva oli sijoitettu olohuoneessa ovelta katsottuna vasemmalle. Sohvan oikealla puolella oli lipasto, jonka päällä oli perhevalokuvia, joita en kuitenkaan koskaan ollut nähnyt. Sohvaa vastapäätä oli kotiteatteri, huippulaatua. Molemmin puolin oli suuret kirjahyllyt, kattoon asti. Ne olivat kaikkien kolmen, äidin, isän ja Mirandan kirjoja; he olivat kaikki kauheita lukutoukkia.
Astuin olohuoneen ovesta, tai oikeastaan oviaukosta, sillä siinä ei ollut ovea, heti oikealla puolella olevaan huoneeseeni. Huonettani vastapäätä oli vessa, ja vessan vierestä pääsi keittiöön, jonka erotti olohuoneesta vain seinä.
Avasin huoneeni oven. Suoraan oven vasemmalla puolella oli sänky ja oikealla lipasto, jossa pidin paljon tavaraa.
Ihan edessä oli ikkuna. Huokaisin hiljaa. Oli kai turhaa yrittää painaa koko taloa mieleeni, mitäpä se hyödyttäisi. Kävelin ikkunan luo, jonka alapuolella oli työpöytäni. Muistin tismalleen, missä oli kaikki tavarat, jotka tahdoin mukaan. Ensiksi etsin repun, jonka löysin lattialta vaatteiden seasta. Melkein jokaisen tavaran löysin; kirjoittimeni, jossa oli tunnusteluaakkoseni, jotta pystyin kirjoittamaan, CD-soittimen, muutaman lempi CD-levyni, kuulokkeet, taskulampun ja kaikki rahani, jota oli paljon. En juuri koskaan ostanut mitään, muuta kuin vaatteita ja CD-levyjä. Tungin ne nahkaiseen reppuun, rahat piiloon repun salataskuun. Änkesin myös mahdollisimman paljon vaatteita sinne. Valmiiksi repussa oli hyvin paljon tavaraa, joita en jaksanut kaivaa pois; hygieniatavaroita, pinnejä, pampuloita ja muuta merkityksetöntä tavaraa. Samassa kuulin äidin saapuvan aukinaiselle ovelle.
- Oletko jo valmis? äiti tivasi kärsimättömästi. Käänsin pääni häntä kohden. Toivoin, että hän näki naamassani jotakin, mikä olisi saanut hänen päänsä kääntymään. Miksi, helvetti vieköön, olen näin sokea?!
En tiennyt yhtään, kuinka äiti suhtautui asiaan, mutta äänessä ei ollut minkäänlaista muutosta.
- Pue päällesi.
- Mihin minä menen? kysyin jäätävästi. Kuulin äidin narskuttavan hampaitaan.
- Se ei ole minun ongelmani, hän sanoi. Minä kohotin kulmiani. Vai niin. Nyt hän saisi kärsiä. Nyt pidettiin hauskaa.
- Sama hava lasma. Rehda sima dilma... aloin sihistä hiljaa, aivan päästä keksittyjä sanoja, koukistaen sormiani ja puristaen niitä välillä nyrkkiin. Kuulin äidin kiljaisevan. Nauroin hiljaa, mahdollisimman mielipuolisesti.
- Mitä nyt, Marie? isän ääni kuului. Kuulin hänen tulevan lähemmäs. Voimistin sihisyn ääntä mahdollisimman karmivaksi.
- Mitä..? kuului isän ääni ovelta, äidin vierestä.
- Tuo kiroaa meitä! äiti huusi hysteerisesti. Kuulin myös Mirandan äänen.
- Mitä siellä tapahtuu?
- Sinä. Häivyt. Nyt! isä karjaisi ja minä lopetin. Mokomatkin... Heitin repun selkääni ja marssin heidän luoksensa. Molemmat väistyivät tieltä. Marssin eteiseen jupisten. Heitin repun nurkkaan ja puin päälle takin. Jalkaani kiskoin saapikkaat. Punertavan tukkani suojaksi vedin pipon ja käsiini lapaset. Nappasin laukun maasta ja sanoin heille hyytävästi:
- Hyvää loppuelämää.
Ja astuin ulos.
Ulkopuolelta kuulin jonkun tulevan huoneesta ulos. Miranda.
- Joko hän lähti? Miranda kysyi.
- Lähti, äiti ja isä vastasivat yhteen ääneen. Äänissä oli riemua. Sitten kuulin jotain hyvin järkyttävää.
- Hyvä. Jähmetyin paikoilleni. Se oli Miranda. Ainut ihminen, johon koskaan olin luottanut, jota olin pitänyt parhaana ystävänäni, ainoana, joka ymmärsi minua. Väärässä. Minä en koskaan ollut muuta kuin väärässä. Eikä siinä vielä kaikki.
- Sinulla ei ole enään siskoa, kuulin äidin sanovan jäätävästi Mirandalle.
- Eikä meillä toista lasta.
Se sai minut heräämään. Olinpas ollut totaalinen idiootti. Kuka tällaisesta sokeasta, ketunnaamaisesta, viekkaasta, juonikkaasta, punatukkaisesta, pisamanaamaisesta, pienestä tyttölapsesta välittäisi. Oudosta mutanttilapsesta. Lähdin ravaamaan portaita alas kolmannesta kerroksesta. Nyt lähtisin viettämään kunnon elämää. Kadulla.

// tästä nyt tuli vähän tällainen, saattoi tulla lyhyt kun kirjoitin tämän iPhonella. Yritän kuvailla ääniä mahdollisimman tarkasti, kun tuo yksi hyypiö ei nää mitään :"D toivottavasti ei ollut ihan kidutusta lukea!

Vastaus:

Ei tämä mitään kidutusta ollut! Tarina on todella hienosti kirjoitettu, ja sokean tytön näkökulma aukeaa hyvin. Odotan innolla että saan lukea tarinoita siitä, kun Tricky pääsee kouluun.
Saat 7 pistettä seuraavaan haastetehtävään.

- Charles

Yksityinen viesti

31.12.2012 19:27

©2019 × Xavier's school for gifted youngsters × - suntuubi.com